Hän oli äkännyt naisen takin naulakossa ja naisen hatun peilin edessä olevalla pyöreällä pöydällä.
Yksi ainoa ajatus alkoi kieppua rouva Hilma Hynttylän kuumenneissa aivoissa. Ensin hitaammin ja sitten nopeammin ja nopeammin ja nopeammin ja vihdoin vimmattua vauhtia: tähänkö siis on tultu… tähänkö siis on tultu… tähänkö… tähänkö… tähänkö… tähänkö tähänkö tähänkö tähänkötähänkötähänkötähänkö…?
Kahden minuutin kuluttua alkoi rouva Hynttylä tointua.
Toiminnan hetki oli lyönyt. Tilinteon päivä — tai oikeastaan yö — oli tullut.
Rouva Hynttylä painoi vasemman kätensä jyskyttävälle sydämelleen ja tempaisi oikealla makuukamarin oven auki.
Jaa, hirmu!
Se oli siis totta!
Tuolla nukkui sängyssä, selin oveen ja peite korvissa, uskoton mies, rauhallisesti kuorsaten, kuorsaten, ilman mitään omantunnon tuskia! Haa, konna!
Ja toisessa sängyssä — hauen omassa sängyssään, rouva Hilma Hynttylän laillisessa aviosängyssä — nukkui rehevä nainen.
Rouva Hynttylän valtasi silmitön raivo. Kostoa! Murhaa! Tulipaloa!
Poliisi! Pyöveli!