RATKAISUN EDELLÄ
Katua pitkin kävellessäni muistui äkkiä mieleeni, etten ollut tavannut vanhaa tuttavaani Kalle Loisketta pitkiin aikoihin.
Semmoista se on elämä. Samassa kaupungissa asutaan, mutta ei tiedetä toisistaan sen enempää kuin jos toinen olisi Pekingissä ja toinen Ylitornion Niipajärvellä.
Ajattelin: pistäydyn katsomaan kuinka Kalle Loiske jaksaa.
Soitin ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Soitin toisen kerran ja sitten oikein kovasti kolmannen kerran.
Säikähtyneen näköinen palvelustyttö tuli tukka epäjärjestyksessä avaamaan.
— Pastori on hyvä ja käy sisään, sanoi palvelustyttö ja katosi samassa kuin haamu.
— Minkätähden hän luuli minua pastoriksi?! kysyin itseltäni, riisuessani päällystakkiani omin lupini, koska ei kukaan siihen kehoittanut.
Kalle Loiskeen huoneesta kuului omituista liikehtimistä ja mutinaa.
Koputin ovelle.