— Kuka siellä taas on? kuului sisältä kolea ääni, jossa viha, pelko ja pohjaton epätoivo riitelivät ylivallasta.
Astuin sisään.
Vanha tuttavani Kalle Loiske seisoi uunin edessä ja kysyi:
— Missä viipyy pappi? Paljonko kello on? Aamu, Ruut, Laulikki, Lea…
— Pyydä minua istumaan ja koeta rauhoittua, sanoin tyynnyttäväsi. —
Kylmä kääre otsan ympärillä tekisi ehkä hyvää. Älä kaada sitä tuolia…
Hän kaatoi sen kumminkin, juostessaan tukkaansa raastaen ikkunan eteen.
Luulin, että hän aikoo heittäytyä alas ikkunasta, neljännestä kerroksesta, ja loukata vaikeasti alhaalla kulkevia, ja varustauduin hillitsemään häntä.
Mutta hän pysähtyi tuijottamaan ulos ikkunasta ja höpisi höpisemistään:
— Laina, Naima, Julia, Kerttu, Perpetua, Aino, Aina, Aini, Ainikki,
Ain'Elisabet, Lyyli, Maria, Mari, Maikko, Maikki… Maikki… Maikki…
Tartuin hänen käsivarteensa, talutin hänet sohvalle (hänen mutistessaan: »Kukka, Floora, Heloisa, Elina, Elli, Ella…») ja painoin hänet istumaan sekä työnsin suuren pöydän hänen eteensä (hänen jupistessaan: »Siviä… Aune, Laura, Inkeri…») ja lähdin noutamaan apua.