Barbara on nykyaikoina harvinainen nimi. Ainakin minä luulen sitä harvinaiseksi. Olen siinä käsityksessä, että Barbara on naisen nimenä osapuilleen yhtä yleinen kuin Polykarpus tai Tertullianus tai Ambrosius miehen nimenä. Ja minä en voi sille mitään, että kuvittelen Barbara-nimisen henkilön isoluiseksi, kymmenleiviskäiseksi sulottareksi, jolla on tarmokas leuka ja uhkaava huuliparta, ja ääni kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikaisella ratsumestarilla.
Todellisuus ei kuitenkaan aina vastaa kuvittelua, ja niinpä se ainoa Barbara, minkä minä tässä kaupungissa tiedän, on hempeämielinen olento, joka ei ole koskaan heittänyt ketään ulos ikkunasta, ja joka — taivas sen hänelle ja kaikille muillekin niiden lukijoille anteeksi antakoon jos voi — lukee Courths-Mahlerin romaaneja ja on eläinsuojelusyhdistyksen jäsen. Ulkomuodoltaan on hän vielä, ikävuosistaan huolimatta, parahiksi paistuneen vehnäpullan kaltainen, ja jos hän asuisi jossakin pienemmässä kaupungissa kuin Helsingissä, missä kilpailu on kireä, ja miehillä aina kiire, voisi hän milloin tahansa purjehtia avioliiton talvisatamaan liehuvin lipuin ja ilman jäänmurtajan apua. Kerran olisi hänellä ollut siihen täälläkin tilaisuus, mutta hän antoi rukkaset, mikä vastaus kaikkien tuttavien yksimielisen tunnustuksen mukaan todisti, että hänen päänsä oli yhtä hyvä kuin hänen sydämensäkin.
Viime tiistaina olis siis, niinkuin sanottu, täti Barbaran nimipäivä.
Täti Barbara kävi aamulla äänestämässä. Siinä suhteessa niinkuin muissakin on hän tarkka ja täsmällinen ihminen. Hän on aina ensimmäinen äänestyspaikalla, ja kun tällä kertaa hänen saapuessaan paikalle oli oven edessä jo kolme häntäkin virkumpaa odottamassa, punastui täti Barbara pikkuharmista. Tällaista ikävää yllätystä ei hänelle ole kolmeen vuoteen tapahtunut. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja odotti hiljaisuudessa oven avaamista, ja täytettyään kansalaisvelvollisuutensa kiiruhti hän leipurin puotiin ostamaan kahvileipää nimipäivävieraita varten.
Hän oli tuskin ennättänyt takaisin kotiin, kun ovikello soi.
Tulija oli rouva Kanalainen.
Jos tässä maailmassa on ketään ihmistä, jota täti Barbara ei voi sietää, niin on se juuri rouva Kanalainen. Syitä on useampiakin, ja ne ovat kaikki päteviä. Rouva Kanalainen urkkii tietoonsa kaikkien ihmisten asiat, mutta ei pidä niitä koskaan omina tietoinaan. Jos hän vainuaa jossakin jotakin salaisuutta, tulee hän melkein kipeäksi siihen saakka kunnes on saanut sen selville. Jos hän vainuaa jossakin kahvikekkereitä, niin saapuu hän niihin jo varhain aamupäivällä ja istuu sitten iltaan asti, tarjosipa hänelle päivällistä tai oli tarjoamatta. Sitäpaitsi vaikuttaa hänen läsnäolonsa levottomuutta herättävästi muihin vieraisiin. Rouva Kanalainen uumoilee jokaisessa lauseessa, minkä muut lausuvat, jotakin salaisuutta taikka jotakin peitettyä pistosta häntä itseään kohtaan, ja melkein jokaisessa hänen omassa lausunnossaan on enemmän tai vähemmän myrkyllinen neulankärki kätkettynä jotakin läsnäolijaa kohtaan.
Rouva Kanalainen on sanalla sanoen hyvin ikävä ihminen, aivan eri maata kuin esimerkiksi me kaksi, sinä ja minä.
Rouva Kanalaisen ja täti Barbaran välillä oli puolitoista vuotta takaperin suoritettu pieni ajatuksenvaihto, jonka jälkeen rouva Kanalainen ei ollut käynyt täti Barbaran luona. Viimeksimainittu oli toivonut, ettei rouva Kanalainen tulisi enää koskaan. Ja nyt hän seisoi tuossa ovella hymyilevänä ja makeana, tummanvihertävässä kapassaan ja paperitötterö vasemmassa kädessään, ja kun täti Barbara avasi oven, ryöpsähti rouva Kanalainen sisään nopeasti kuin taikuri keskiyöllä kirkon ovesta, ja syleili täti Barbaraa ja toivotti oikein paljon onnea täti Barbaralle ja sanoi ilokseen huomaavansa, että täti Barbara on lihonut — rouva Kanalainen tiesi, ettei täti Barbara mitään niin pelännyt kuin lihomista — ja pyysi saada jättää täti Barbaralle tämän pienen kukkasen.
Täti Barbara ajatteli haikeudella, kuinka ikävä päivä tästä hänen nimipäivästään nyt tulisi, ja kuinka rouva Kanalainen varmasti purkaisi pienissä, mutta tehokkaissa annoksissa ympäristöönsä kaiken sen myrkyn, mitä hän puolentoista ajastajan kuluessa oli kerännyt varastoon, ja veri nousi täti Barbaran päähän ja hän tunsi olevansa epätoivon partaalle ahdistettu ihminen, valmis mihin tahansa, mutta hänen ei auttanut muu kuin vastata makeuteen makeudella — eihän ihminen silti ole mikään barbaari, vaikka hänen nimensä onkin Barbara — ja kiittää rakasta rouva Kanalaista niin äärettömästi tuosta hänen tuomastaan niin hirveän kauniista kukkasesta ja taputella rouva Kanalaista hartioihin ja auttaa päällysvaatteet hänen yltään ja saattaa hänet vierashuoneen sohvaan ja alkaa kääriä nimipäiväkukkaa paperista ja huudahdella ihastuneena »ah!» ja »voi!» ja panna sitten kukka sohvapöydälle rouva Kanalaisen terävän nenän eteen.