Ja täti Barbara istahti plyyshituolille pöydän toiselle puolen ja aloitti keskustelun kertomalla, että hän oli juuri käynyt äänestämässä.
— Niin, Barbara-kulta jaksaa vielä seurata yleisiäkin asioita… se on niin hauskaa, kun ihminen pysyy henkisesti virkeänä viimeiseen saakka! naukui rouva Kanalainen, ja se oli julman väärin ja kohtuuttomasti sanottu, sillä ensiksikään ei Barbara-täti suinkaan ole vielä mikään ikäloppu, tuskin sellaiseksi koskaan tuleekaan, ja toiseksi on hän ruumiilliseltakin voinniltaan juuri yhtä terve ja reipas kuin mikä 30-40-vuotias tahansa.
Barbara-täti punastui, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, jatkoi rouva Kanalainen:
— Niin, ja taas tuli suojailma, ja kadut ovat märkinä, ja kun sitten tulee pakkanen niin on tässä taas hengenvaarassa, sillä ne hiekoittavat niin hirveän huolimattomasti, se on oikein skandaali… tietääkö Barbara, että kun viimeksi oli liukasta, niin tuotiin kirurgiin yksitoista naista, jotka olivat liukastuneet kadulla ja taittaneet kätensä ja jalkansa, ja eräs oli pudonnut istualleen Erottajalla ja lääkäri oli sanonut, että hän oli katkaissut häntäluunsa… voiko Barbara käsittää, kuinka hävyttömiä jotkut lääkärit voivat olla… sehän on ihan säädytöntä, ja sitten levitetään sellaisia oppeja, että ihmiset polveutuvat apinoista ja sitten…
Rouva Kanalainen pysähtyi vetämään henkeä, levitti sieraimensa ja nuuhki, mutta ei tuntenut mitään kahvinhajua.
Ja silloin meni täti Barbaraan pieni riivaaja, ja hän sanoi epätoivon rohkeudella:
— Voi kuinka se oli herttaista, että Sylvia tuli minua katsomaan, ja se on niin hirveän ikävää, kun en voi edes kahvia tarjota… ku… ku…
Täti Barbara oli niin peloissaan, että alkoi änkyttää. Rouva Kanalainen jäykistyi ja hänen katseeseensa tuli jotakin — — — niin, emme me pysty sitä kuvailemaan.
Se oli jotakin sellaista.
— Lää… lääkäri on kehoittanut mi… minua luopumaan kahvista… enkä minä uskalla… ke-keittää… kun en voisi vastustaa kiusausta.