Se oli sanottu. Täti Barbara oli ihan hikinen. Rouva Kanalaisen katse oli sellainen, ja täti Barbara ajatteli sisällisellä vavistuksella sitä tilintekoa, joka hänelle kerran tästä hätävalheestaan tulisi. Sillä tietysti pääsisi rouva Kanalainen ennemmin tai myöhemmin totuuden perille. Mutta kuinka tahansa, kunhan vain selviäisi tänään rouva Kanalaisesta eroon.
Rouva Kanalaiselle ei ollut tällaista koskaan ennen tapahtunut, joten ei ollut ihme, että hän tarvitsi hieman aikaa järjestääkseen ajatuksiaan.
— Vai niin, vai niin, sanoi hän vihdoin erittäin merkillisellä äänellä. — Tietysti täytyy Barbaran hoitaa vatsaansa… kun on tullut Barbaran ikään, niin on jokainen päivä kallis. Minä, jumalankiitos, voin vielä levollisesti nauttia kupposeni, missä sellainen tarjotaan, mutta talossa talon tavalla, hä hä… luulenpa, että täytyy lähteä. Hyvästi nyt, Barbara-kiltti, ja paljon kiitoksia! Mihinkähän se käärepaperi tulikaan, joka oli tämän kukan ympärillä?
Barbara-täti kiiruhti ojentamaan käärepaperin.
Ja rouva Kanalainen kääri tuomansa kukan jälleen paperiin ja vei kukan mennessään, selittäen:
— Pelkään, että tuoreet kukat voivat aiheuttaa Barbaralle päänsärkyä… Barbara alkaa muutenkin olla niin kuihtuneen näköinen, hyvästi nyt, ja kiitos nyt, Barbara kiltti! Oli niin ikävää, kun ei Barbara voinut ottaa vastaan minun pikku kukkaani!
TAIDETTA KOTEIHIN
Sebastian Koikale rikastui siihen aikaan, jolloin muut köyhtyivät.
Ensin ilmestyi hänelle uusi knalli ja sitten uudet kengät ja keppi ja uusi päällystakki, ja rouva Juliaana Koikaleelle ilmestyi uusi hattu, joka herätti koko talon huomiota, mikä ilmeni etupäässä nauruna takaapäin, ja sitten uusi kappa, joka ei ollut ostettu Heikinkadulta, vaan eräästä kaupungin kalleimmista liikkeistä ja herätti myöskin koko talon huomiota, mikä ei kuitenkaan ilmennyt nauruna takaapäin, vaan itkuna ja perhekohtauksena niissä vuokrahuoneistoissa, joiden rouvilla oli kolmivuotiaat tai sitä vanhemmat päällystakit.
Puolen vuoden kuluttua osti Sebastian Koikale sen talon kalleimman ja komeimman huoneiston ja muutti siihen, eikä hän ollut enää joku herra Koikale, vaan johtaja Koikale, ja ovella käyvät listallakerääjät kysyivät, onko herra pääjohtaja kotona. Jotkut erehtyivät sanomaan herra Koikaletta ylitirehtööriksi, ja heidän listalleen merkitsi Sebastian Koikale suuremman summan kuin tavallisesti.