Herrasväki Koikale alkoi uuteen asuntoonsa muutettuaan sisustaa sitä uuden arvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti, ja vanhat huonekalut myötiin useammissa erissä kaikenlaisiin sivukaupungilla oleviin rojuliikkeisiin sekä eräälle paksulle Israelin tyttärelle, joka välitti tämäntapaisia kauppoja ja valitteli joutuvansa mieron tielle hyväsydämisyytensä takia.
Selvää oli, että kaikki huoneet paperoitiin uudestaan, mutta kun vanhat painokuvat ja herra ja rouva Koikaleen sekä heidän vanhempiensa luonnolliseen taikka vähän isompaankin kokoon suurennetut valokuvat ynnä muut sellaiset, jotka olivat erinomaisesti puoltaneet paikkaansa vanhassa kodissa, ripustettiin seinälle, selitti talonmiehen vaimo, joka kävi siivoamassa muiden muassa professorilla ja varatuomarilla, ettei tuollaisia kuvia voida ripustaa näkyville näin hienossa kodissa, vaan että pitää olla oikeita käsinmaalattuja tauluja, sellaisia, joissa on kukkia ja lehmiä ja yksinäisiä petäjiä ja viheriään ruohikkoon asetettu tuohinen täynnä punaisia mansikoita.
Johtaja Sebastian Koikale ja rouva Juliaana Koikale — joka usein ihmetteli miksi ei häntä sanottu johtajattareksi, kun hänen miehensä kerran oli johtaja — punastuivat kilpaa, ja rouva Juliaana Koikaleella pyöri jo terävä vastaus juuri kielen kärjessä, mutta johtaja Koikale oli viisaampi ja ehätti edelle ja selitti, ettei suinkaan ollut aikomus ripustaa tätä vanhaa roskaa seinille muuta kuin väliaikaisesti, etteivät seinät näyttäisi niin alastomilta sillä aikaa, kun heidän suuret käsinmaalatut kuvataulunsa olivat uudestaan kehystettävinä.
— Jaha, jassoo, no sitähän minä ajattelinkin, sanoi talonmiehen rouva.
Illalla sanoi herra Koikale puolisolleen, että onneksi on huomenna huutokauppakamarissa taidehuutokauppa, ja sellaisista kuului usein saavan miltei raamien hinnalla, joskus allekin kehysten hintojen, arvokkaita käsinmaalattuja taideteoksia.
— Jos ne nyt sitten varmasti ovat käsinmaalattuja, arveli rouva Koikale epäluuloisesti. — Nykyjään ne tekevät tehtaissa kaikenlaisia imitatsuuneja, niin ettei niitä osaa erottaa oikeista, niinkuin ne persialaiset matotkin, jotka sinä viime viikolla ostit ehtoina.
— Jaa, mutta käsinmaalatut värikuvat eivät olekaan persialaisia, huomautti hra Koikale siihen sattuvasti. — Mutta voihan sitä kysyä etukäteen huutokaupanpitäjältä, menevätkö he varmasti takuuseen siitä, etteivät ne ole painokuvia. Voisit sinäkin tulla mukaan.
— Sen minä teenkin, sanoi rouva Juliaana Koikale. —
Ja minä otan tapetinmalleja mukaan näistä salin ja herranhuoneen ja maatsaalin ja putuaarin tapeteista, että osataan ostaa semmoisia kuvia, joiden raamit passaavat tapeteihin.
Herrasväki Koikale istui aivan oikein seuraavana päivänä huutokauppakamarissa, jonka seinät olivat myytävien taideteosten peitossa, ja huusivat jokaista taulua, jonka kehykset tai pinta tuntuivat sointuvan rouva Koikaleella oleviin tapetinmalleihin. He olivat saaneet varmuuden siitä, että kaikki taulut olivat käsinmaalattuja ja tunnettujen taiteilijoiden tekemiä ja he huusivat tavallisesti sataan markkaan asti, joskus siitä ylikin. Täten joutui heidän haltuunsa puoli tusinaa käsinmaalattuja tauluja, joita he katselivat uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, päästäkseen selville käsinmaalatun kuvan ja painokuvan välisestä erosta.