— Seuraa sitten tunnetun taiteilijan Iki-Sutin etevä maalaus »Poutapilviä». Niinkuin näkyy, on se suuri ja komea taulu, joka soveltuu varsinkin hyvinkalustetun salin seinälle, huomautti vasaramies. — Paljonko tarjotaan?
Herra ja rouva Koikale eivät aarteitaan tarkastellessaan tulleet kuulleeksi taulun nimeä, mutta sen he kuulivat, että se soveltuisi hyvinkalustetun salin seinälle, ja innostuivat heti asiaan ja päättivät huutaa taulun itselleen, maksoi mitä maksoi.
Se nousi nousemistaan hinnassa, herra Koikaleen koroittaessa tarjouksiaan markalla kerralla, mutta kun se oli noussut 637 markkaan, jäi taulu herrasväki Koikaleelle.
Sinä iltana oli johtaja Koikaleen asunnossa sellainen häärinä kuin taidesalongissa näyttelyn avaamisen aattona, ja talonmiehen vaimo, joka oli selvillä siitä, miten taulut olivat professorin ja varatuomarin huoneistoissa järjestetyt, oli saapuvilla asiantuntijana sekä pitelemässä tikapuita, kun johtaja Koikale iski ripustinnauloja seiniin.
Ja suuri taulu ripustettiin tietysti salin seinälle.
— Mikäs tämä taulu on? kysyi talonmiehen rouva.
— Jaa, sanoi johtaja Koikale. — Minä en kuullut sen nimeä, mutta joku merimaisema se näkyy olevan. Tuolla takana väreilee vihertävä meri, ja etualalla vyöryvät mahtavat mainingit kohisten ja kuohuen rantakiviä vastaan.
— Niin, nyt minäkin sen äkkään! huudahti talonmiehen vaimo. — Kyllä se on merikuva.
Jouluna pidettiin Koikaleella suuret kutsut, jotka olivat samalla uuden huoneiston vihkiäiset ja tupaantuliaiset. Niihin olivat kutsutut varakkaimmat sukulaiset ja tuttavat, sekä sitäpaitsi nuori mies, joka oli erään hra Koikaleen tuttavan tuttava ja joka oli kirjoittanut taidearvosteluja johonkin aikakauslehteen. Kun päivälliset olivat päättyneet, ohjaili johtaja Koikale arvostelijaa huoneesta huoneeseen, kysellen häneltä, miten taideteokset ja niiden kehykset sointuivat seinäpapereihin, ja nuori mies oli vähän hämillään ja mutisi, että sointuvathan ne.
Vihdoin pysähtyi johtaja Koikale salissa sen suuren taulun eteen ja sanoi: