— Hahaha… hohoho… hihihi! nauroi Ovela, pyyhkien kyyneleitä poskiltaan.
Soitettuaan vielä viidelle eri tuttavalleen ja esiinnyttyään oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä, armeijan päällikkönä ja tullihallituksen ylitirehtöörinä oli Joh. W. Ovela nauttinut ja nauranut tarpeekseen. Hän lopetti pilantekonsa ja siirtyi perheen piiriin.
Joulupukki oli juuri tullut sisään, ennenkuin hra Ovela ennätti ruveta kertomaan puolisolleen, kuinka hän oli huvitellut tuttaviensa kustannuksella, kun puhelin kilisi, ja vanhin tytär, joka oli juossut vastaamassa, huusi salin ovelta:
— Eräs herra pyytää isää puhelimeen! Joh. W. Ovela meni puhelimen ääreen.
— Onko herra Ovela? kuului täsmällinen ja karski ääni puhelimessa.
— Kyllä! Kenen kanssa…?
— Tämä on poliisimestari! ilmoitti täsmällinen ja karski ääni. — Korkeimpien viranomaisten taholta on minulle ilmoitettu, että joku henkilö, joka esiintyy milloin minäkin ministerinä, on tuntikauden soitellut eri tahoille ja laskenut sopimatonta leikkiä siivojen ihmisten kanssa.
— Herra poliisimestari, en minä vain tiedä… sanoi kalvennut Joh. W.
Ovela.
— Älkää keskeyttäkö! Olen ottanut selkoa keskusasemalta, ja minulle on ilmoitettu, että ne puhelut, joista on nyt kysymys, ovat pyydetyt kaikki teidän numerostanne.
— Herra poliisimestari, änkytti Joh. W. Ovela, jos minä saisin selittää…