Mättähälle painan pään.
Hiudun pitkään ikävään.
Metsän yli, vuoren taa
tähdet kohoaa.
Kerran huulin hehkuvin
silmiäsi suutelin,
Metsän yli, vuoren taa
tähdet kiiruhtaa.
Kuinka monta vierinyt
yötä lie jo siitä nyt?
Metsän yli, vuoren taa
tähdet putoaa.
TÄÄ KUKKANEN
Yö hiljainen, ei lehden havinaa — ajatus arka säikkyy sydämessä: tää kukkanen, mi janoo suudelmaa, oi oisko onnen alku keväimessä?
Yö huumeinen — ja kaksi vavahtaa… käy joku äänetönnä ovessani. Tää kukkanen ja sata suudelmaa jää polttamaan kuin tuli povessani.
Yö kaukainen pois vierryt vuotten taa, ja armas entinen jo sydän jäässä! Tää kukkanen, mi salaa suudelmaa: suruinen merkki tarinamme päässä.
RUUSUMAJA
Syysautio ja hiljainen on luonto, ja väsyneenä värjyy sairas puu. Nyt halla heittää viileen härmähunnun ylitse ruusuin, jotka ruskettuu. Pois kesä mennyt on! — Niin yksin laitaan paljaan puistikon nään jäävän tyhjän säleristikon.
Oi varjopaikka unelmaini nuorten, mi tuoksuit lyhyen hetken hurmaten, kuin syliin kanssas kadotetun onnen taas hiivin alle lehväkatoksen ja hiljaa itkien sun osaas' suren — itse tuntien elämän pyörryttävän tyhjyyden!