POUTA-AIKA
Taivas hehkuu, päivä paahtaa, on kuin tulta järven pinta. Kuumuudesta metsät palaa, vavahtelee vuoren rinta.
Ilman äärtä kiertää auer,
heinän alla hautuu marjat.
Ruskettunut sammal kattaa
vanhat paanukattoharjat.
Seinän luona heiluu horsmat,
paistaa suolaheinäpellot.
Keltaperhot puhkoo putket,
leiniköt ja kissankellot.
Pitkä pouta painaa päätä, läikähtelee lämmin hymy. Kaukaa taivaanrantamalla kumahtaa kuin ukkosjymy…
HEINÄKUUN PÄIVÄ
Oi aikaa hehkuvan hellekuun! Kuink' onkaan paahtunut pinta lehden, yön jälkeen auringon suuteluun kun herää heiniköt heelmää tehden.
Ja lämmin läikkyvä väristen
se kiertää puistikon, pellon, talon.
Ja takaa vaarojen sinisten
tuo tuuli tuoksua metsäpalon.
Niin kaikk' on raskasta, raukeaa —
ja yhä yltyy vain valta varin.
Ei jaksa kyyhkyset kujertaa,
päät painuu uupuneen lintuparin.
Nyt sekaan kirjavan kukkasmaan ma painun varjosta unta nähden ja juovun riemusta kokonaan tään suven valtaisen tunteen tähden.