Oi meri, meri suuri, sun kummaa kuohuntaas kuin hurmiossa juuri oon ihaellut taas, Nyt välkettä on veessä, pisarat pärskähtää ja kultakimmelteessä ui unta vihreää.
Oi meri, ongelmaasi ken tutkiella vois? Sun suurta unelmaasi mi valtaisempi ois! Lyö lokit siipiänsä ja tiirat äännähtää — ikuinen ikävänsä on ihmisikävää.
Oi meri, tiedän, suotta ei tyynny tyrskyn tiet, jo monta vaivan vuotta noin kamppaellut liet. Siis yhä, yhä pauhaa, syvyydet, auetkaa — ei elämässä rauhaa, ah, taistelutta saa!
Oi meri, ethän saata vait olla milloinkaan, muu kaikki saapi laata, sun voimasi ei vaan. Lyö, vaahtoharjalaine, pois iske muodot maan, niin mahtavuutes maine soi kaikkeudessaan!
LAIVA
Seison rannalla. Valkea vaahto paleltaa sydäntäni. Laiva huutaa — ylpeä keula halkaisee ulapan edestäni.
Hedelmäin kuoret,
korkin kappaleet
ajautuvat rantaan:
viime jäljet
Elämän riemujuhlasta
hautautuvat santaan.
Olivat — kutka?
Menivät — minne?
Heitä ei muista kukaan.
Merituuli
soi särkyneen kaislan läpi…
Ikävöin muiden mukaan.
PURJEHTIJAT
Kaikuu kesken kesäyötä: miehet, ruoriin ruvetkaa, antaa mennä tuulen myötä sinertävän seljän taa! Kytkettyinä kylmiin kyliin liian kauan oltu lie, ulapoiden suureen syliin vapauden vaisto vie.