Tuuli iskee laitaan laivan, purjehet sen pullistuu. Niinkuin itsestänsä aivan liikkuu uljas mastopuu. Kokka kohti kaukomerta, missä matkan määrä on — outo onni tulee kerta koittehessa auringon!
Syöksyy hurja hyöky eteen, keulapuuhun pärskähtää: samettiseen salmen veteen vana vilpas viriää… Loitos, loitos matka kantaa, loitommaksi mieli vie — kohdanneeko koskaan rantaa levottoman kaipuun tie!
HONKA JA MAJAKKA
Yö musta on, ja myrsky raivoaa, sen kumu kiirii pitkin kallioita. Kuin repaleina pilvet hulmuaa, ja taivas viskoo vesikarpaloita.
Mut ulapalta takaa tyrskyjen,
miss' ankarin on meren voima vasta,
sävähtää säde kullanhohteinen
yön läpi heittyin vilkkumajakasta.
Kuin silmää uskollisen kumppanin, suruiset säteet, ikävöitsen teitä! Yht' yksinäiset liemme kumpikin, ja sama tyhjyys sitoo yhteen meitä.
VANGITTU LAIVA
Jo rusko pitkän, piinaisen yön jälkeen putoo veteen, ja rannan luona kumisten käy aalto aallon eteen. Kas, satamaan, mi uneksuu, on laivan tuonut aamu, kuin jättiläinen kuvastuu sen suuri, musta haamu.
On tullut halki ulappain, kun kutsui kuohuhuulet ja tuhtopuuta kolkuttain löi vankoin käsin tuulet. Ah mahtavalla matkallaan, ken uskoa vois, että se lohikäärmekeulallaan joi valtameren vettä!
Niin riemullista, ihanaa — kuin tanssein keulas kärki ui vastaan vaaraa varmimpaa ja esteet kaikki särki. Ah jokaisella hetkellä — vaikk' kulki tiesi minne — ol' oppahana retkellä yötaivaan tähtirinne. — — —