Tahdotko kulkea yhdessä »minun» tietäni?
En saa pyytää sinua mukaani.»
Pessimisti ja kyynikko löytäisi useimmista vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin muistiinpanoista mitä voimakkaimman egosentrisyyden ilmauksia ja väittäisi, että filosofinen kutsumus, johon hän lakkaamatta vetoaa, on vain itserakkautta, ja pitkä dialektiikka, jolla hän masentaa matkatoverinsa, vain verho, jonka takana ei ole mitään muuta kuin hebrealaista vallanhimoa. Epäilemättä tämmöinen tuomio olisi kuitenkin kohtuuton. Melkein jokaisessa kutsumuksessa — niissäkin, joita ihannoidaan suurten ja onnellisten tulosten vuoksi — voi löytää itsekkäitä puolia, ja varmaa on, että vapaaherra Uexküll-Gyllenband puhui omasta kutsumuksestaan vilpittömällä mielellä ja uskoi siihen itse. Hänen filosofisen kutsumuksensa traagillisuus on siinä, että se ei johtanut mihinkään näkyvään tulokseen; jos siinä perspektiivissä arvostelee hänen käyttäytymistään matkalla 1894, ei tuomio ole kiittävä, mutta jos arvostelee mielenlaadun mukaan, joka on oikeampi arvosteluperuste, voi tuskin kieltää kauneutta ja suuruuden piirrettä tuon nuoren miehen luonteessa.
Niin itsepintainen taistelijaluonne kuin vapaaherra Uexküll-Gyllenband olikin, sai hän kuitenkin elämänsä varrella suostua moneen kompromissiin. Ensimmäiset kompromissit, jotka hän matkalla 1894 sai tehdä filosofisen kantansa ja realisen elämän ristiriidassa olivat: kirkollinen avioliitto ja Ida Aalbergin lähettäminen skandinaaviselle kiertueelle.
Elokuun lopulla Hampurista kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg kertoo vihkiäisistään Lontoossa Bertha Forsmanille:
»Meidät vihittiin 24 p:nä heinäkuuta k:lo 12 päivällä. Sen teki saksalaisessa kirkossa saksalainen pastori, kun sitä ennen Englannin lain mukainen siviilivihkiminen oli tapahtunut n.s. registraattorin välityksellä. Meidän liittomme ovat siis vahvistaneet sekä laki että profeetat, ja maailma voi rauhoittua. – — — Lykkäsimme tuonnemmaksi vihkimisen, sillä minä tahdoin ensin saada hermoni parannetuksi ja siten tulla terveeksi mieleltäni ja ruumiiltani, lisäsyy lykkäämiseen oli, että kun vanhempiemme vuoksi alistuimme kirkolliseen vihkimiseen, tahdoimme ainakin saada sitä tekemään täysin vapaamielisen papin, joka ei uskoisi dogmeja eikä mystiikkaa. Löysimme sellaisen Lontoosta; se oli eräs tunnettu sveitsiläinen nimeltä Wysard (— hän on sitäpaitsi draamankirjoittaja —), jonka puheet (niitä ei voi sanoa »saarnoiksi») olivat opettavia — kuuntelimme häntä kolmena peräkkäisenä sunnuntaina ja opimme häntä ihailemaan, hän on varmasti reformatsionin edelläkävijä, reformatsionin, joka pian tulee kirkkomme osaksi. Muuten Englanti oli meistä mielenkiintoinen maa. Alexander väittää, että Englannista ensimmäiseksi tulee sosialistinen maa ja että se tapahtuu ilman vallankumousta, vain tuon maan oman voimakkaan kehityksen vuoksi. Se on mahtava kansa, mahtava siksi, että on vapaa. On mielenkiintoista tutustua Englannin valtiomuotoon. Sarah Bernhardtin luonnollisesti täällä näimme ja sitäpaitsi Ellen Terryn ja Irvingin, tuon nerokkaan taiteilijan. Irvingin näyttämöasetus »Faustissa» ja Mefiston näytteleminen oli minusta ihmeellistä. Hän on syvämietteinen taiteilija, jota minä suuresti ihailen ja kunnioitan. Hän vasta on opettanut minua ymmärtämään 'Faustia'.»
Ida Aalberg oli Harald Molanderin kanssa tehnyt kirjallisen sopimuksen siitä, että hän syksyllä 1894 lähtisi skandinaaviselle kiertueelle. Esteeksi tuolle matkalle muodostui huono terveys ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia. Pietarissa vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli ilta illan jälkeen istunut Kononovan salissa ja tutkinut Ida Aalbergin taidetta, mutta heinäkuun puolivälissä 1894 hän oli huomannut, että näyttämötaiteella ei ole mitään todellista arvoa. Hän on ilmaissut mielipiteensä paperilla, kirjeen muodossa, mutta hänen esityksensä on niin pitkä, niin suunnattoman vaikeatajuinen ja katkonaiseen tyyliin kirjoitettu — on aivan varmaa, ettei Ida Aalberg jaksanut sulattaa sen logiikkaa — että tähän on parasta ottaa suomalaisena käännöksenä [mikään käännös ei kuitenkaan voisi antaa aivan oikeata kuvaa vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yksilöllisestä tyylistä] vain helpommin tajuttava alkuosa:
»Lontoossa 15 p:nä heinäkuuta 1894.
Vaimoni!
Juuri nyt sai minut valtaansa ajatus — minä luulen, etten koskaan voi nähdä sinun näyttelevän. Minusta tuntuu nyt siltä kuin tulisin siitä hulluksi.