Sillä: näytteleminen on minusta valhetta; ja päinvastoin.
Mitä paremmin, siis mitä pettävämmin elämää jäljitellen sinä näyttelet, sitä pienempi mahdollisuus on löytää ulkonaista, muodollista välikappaletta, jonka avulla voisi erottaa elämän ja elämännäyttelemisen toisistaan. Jos siis näyttelemisessäsi pääset aina elämänpettävään esittämiseen (siis mitä parempaa näyttelemisesi on) — mikä voi silloin taata, ettei sinulle päinvastoin myöskin itse elämä ole paljasta — pettävästi elämää muistuttavaa näyttelemistä?
Ja juuri tuohon mielikuvituselämään sinä olet joutunut, kuten tiedät.
Siksi sinä et vielä ymmärrä ainoata oikeata, filosofista
elämänvakavuutta.
Jos elämä on niin vakavaa, niin se ei silloin voi enää olla
milloinkaan, ei ainoassa osassaankaan, näyttelemistä.
Kaikki elämän näytteleminen — (kaiken esteettis-symbolisen taiteen juuret) — on silloin valheellista, elotonta, vain _teennäis_taidetta, ei mitään (elävää) taidetta.» – –
Ristiriita, joka vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandin kirjoituksessa aiheutuu mielikuvitus-elämän ja todellisen, vakavan elämän rinnastamisesta, muodostaa epäilemättä hänen ja Ida Aalbergin yhteisen elämänvaelluksen keskeisimpiä kysymyksiä.
XV.
SKANDINAAVIAN KIERTUE 1894. VIERAILUNÄYTÄNTÖJÄ.
1894 Ida Aalberg oli mitä tyypillisin diiva. Jo hänen omalla kiertueellaan Suomessa ja Venäjällä näytännöt olivat tähtinäytäntöjä, ja Harald Molanderin syksyksi kokoama teatteriseurue kulki Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa nimellä: »Tournée Ida Aalberg.» Suomalaista primadonnaa lukuunottamatta Molanderin teatteriin ei kuulunut ketään eteväksi tunnettua näyttelijää.