Ida Aalbergin Harald Molanderin kanssa tekemä välikirja takasi hänelle varmat iltatulot. Näyttelijätär sai sen mukaan 25 % näytäntöjen bruttotuloista, mutta lisäksi hänelle oli taattu, ettei palkkio mistään näytännöstä saanut olla Ruotsissa alle 300:n markan, Norjassa ja Tanskassa alle 400:n. Syyskuun 1:sen ja lokakuun 4:nnen päivän välisenä aikana seurue antoi yhteensä 30 näytäntöä. Teatteritoimisto Molander & Grandinsonin Ida Aalbergille antamista tilityksistä näkee, että — niin suuri reklaamintekijä kuin Harald Molander olikin — järjestäjät eivät paljoa rikastuneet. Ruotsissa, varsinkin Tukholmassa ja Göteborgissa meni kaikki sentään sangen hyvin taloudellisestikin, mutta Kööpenhamina muodostui suureksi pettymykseksi ja Kristianiakaan tuskin vastasi toiveita. Ilman »Kamelianaista» olisi kiertue nähtävästi lopettanut toimintansa lyhyeen. Tukholmassa Dumas'n draamalla oli niin suuri yleisömenestys, ettei Vaasa-teatteri riittänyt, vaan täytyi turvautua kuninkaallisen oopperan avarampiin suojiin.
Ida Aalbergin taide joutui tällä matkalla sangen monipuolisen pohdinnan alaiseksi. Hänestä kirjoitetuista arvosteluista yksin vuodelta 1894 voisi muodostaa kokonaisen kirjan, ja vaikka tuolle kokoelmalle tuskin sopisi nimeksi »De laudibus Idae Aalberg», se ei jättäisi pieniltäkään epäilystä siitä, että häntä tuona aikana pidettiin suurena näyttelijänä ja suurena taiteilijana. Hänen ruotsinkielensä tosin havaittiin puutteelliseksi, ohjelmistoa moitittiin monin paikoin hänen vastanäyttelijöitään vielä enemmän, mutta hänen oma näyttämöllinen kykynsä ja vaikutusvoimansa sai kaikkialla tunnustusta.
Gustaf af Geijerstamin »Ord och bild» aikakauslehteen kirjoittamasta arvostelusta saa kokonaisemman käsityksen Ida Aalbergin taiteesta tuona aikana kuin tavallisten sanomalehtien tilapäisistä, kutakin näytäntöä erikseen käsittelevistä kirjoituksista. Geijerstamin arvostelu kuuluu:
»Nykyisen näytäntökauden voi sanoa alkaneen sekä hyvin että huonoin entein. Voidaan epäilemättä pitää hyvänä enteenä, kun näytäntökausi alkaa loistavalla sarjalla näytäntöjä, sarjalla semmoisia näytäntöjä kuin Ida Aalbergin vierailunäytännöt olivat, ja on vielä parempi, kun tietää, että näiden näytäntöjen jälkeen tulee toisia samanlaisia.[24] Mutta ilonpikarissa on katkeraakin makua, joka johtuu siitä luonnollisesta ajatuksesta, että loistavia teatteri-iltoja pääkaupungille — ainakin mitä tulee tragediaan — voivat antaa vain matkustelevat seurueet.
Ida Aalbergista voi liioittelematta sanoa, että hän valloitti Tukholman, ja näin on kaikilta tahoilta tunnustettukin. Kun jälkeenpäin ajattelee noita unohtumattomia iltoja, joita hänen taiteensa on meille lahjoittanut, tuntuu verraten vähän mielenkiintoiselta toistaa sitä, että hän on onnistunut. Kysymys, joka meitä liikuttaa, ei ole enää questio an — puhuakseni »Välskärin kertomuksien» miehekkään kapteenin Larssonin tapaan — vaan pikemminkin questio quo modo. Taikka toisin sanoen — mikä olikaan Ida Aalbergin taiteessa se kohottava voima, joka ilmeni niissä draamallisissa näytännöissä, jotka alkoivat syyskuun 1:nä päivänä Vaasa-teatterissa ja loppuivat 10:nä kuninkaallisessa oopperassa.
Ettei se ollut yhteisnäyttely, itsensä näytäntöjen kokonaisvaikutelma, on jo kerta toisensa perästä — ja täydellä syyllä — tullut sanotuksi. Rouva Aalberg on tehnyt n.s. tähtikiertueen saadakseen oman voimakkaan taiteensa tunnetuksi, ohjelmistossa oli melkeinpä yksinomaan loisto-osia, ja pääasiallisesti herra Molanderin ohjausta saatiin kiittää siitä, ettei kokonaisvaikutelma tullut vieläkin huonommaksi kuin miksi se todellisuudessa tuli. Sillä epäsointu kuuluisan vieraan ja hänen ympäristönsä välillä oli todellakin suuri, vaikka muitakin osia toisinaan saatettiin suorittaa ansiokkaasti, ja kappaleiden valinta osoitti sekin, että oli koeteltu hakea sellaisia, joissa naisellinen pääosa hallitsi muiden kustannuksella.
Tahdon heti huomauttaa, että täydellisesti yhdyn siihen käsitykseen, jonka mukaan nykyaikana vallassaoleva tähtinäytteleminen, joka antaa yhdelle taiteilijalle tilaisuuden — kaikesta muusta välittämättä — tehostaa omaa persoonaansa, vaikuttaa suuressa määrin vahingollisesti koko draamallisen taiteen ymmärtämiseen. Yleisö tulee senvuoksi siihen käsitykseen, että näytteleminen, suoritus, on pääasia, kirjallinen tuote sivuasia. Tähtikiertue sekoittaa yhä enemmän ennestäänkin sekavia käsitteitä siitä, mitä mystillinen nimitys »suuri taide» sisältää, ja sen johdosta meidän teatterinjohtajamme tunnustavat yhä ehdottomammin totuutta, että jos vain on käytettävissä suuri, ensi luokan näyttelijä, yleisö sulattaa kaikki puutteet sekä ohjelmistossa että yhteisnäyttelyssä.
Toiselta puolelta on tunnustettava, että, jos yleensä jokin ajankohta on suopea Ida Aalbergin tapaiselle taiteilijalle ja hänen voitolliselle esiintymiselleen, niin juuri nykyinen, jolloin pääkaupungillamme ei ole ainoatakaan todellista tragédienneä. Antaa ilmaus suurille intohimoille, täyttää salonki intohimon myrskyllä, virralla ja hulluudella, joka saa jokaisen sydämen väräjämään kauhusta ihmisluonnon mahdollisuuksien vuoksi, kuvata suuresti intohimoa ja intohimon valtaa — kaikki tuo on meidän oloissamme niin tavatonta, että se on vaikuttanut mieliin kuin puhdistava rajuilma oman teatterimme banaalisuudessa ja on, kuten usein ennenkin, pystynyt näyttämään, että yleisössä — kaiken pinnallisen tähtipalvonnan ohellakin, johon jo aikaisemmin on viitattu — on toinen ja syvempikin tarve, joka on ilmennyt suosionosoituksissa Ida Aalbergille. Juuri tuon tarpeen kieltävät ne, jotka uskovat, että yleisö tahtoo vain nauraa.
Ensimmäisenä vetovoimana on ollut Ida Aalbergin omituinen persoonallisuus ja taide, jossa tämä persoonallisuus ilmenee ja jolla se hurmaa. Sillä Ida Aalbergia ei tarvitse nähdä monta kertaa, ennenkuin huomaa, että hänen persoonallisuuttaan ja taidettaan yhdistävät vahvat siteet.
Ida Aalbergin taide on kehittynyt aina taituruuteen asti. Mutta ei se ole estänyt minua usein jäämästä kylmäksi. Voi tehdä paljon huomautuksia, vaikkapa olisi nähnyt minkä tahansa niistä suorituksista, joita Tukholman yleisölle on tarjottu. Nämä huomautukset voidaan yleensä sisällyttää yhteen ainoaan väitteeseen, joka olisi se, että hänellä sekä liikkeissään että puheessaan on taipumusta poosiin, teennäiseen asenteeseen, joka omituisella tavalla ehkäisee vaikutuksen kokonaiselta sarjalta mestarillisesti esitettyjä sielunliikkeitä. Plastiikassa huomaa tämän parhaiten hänen komeilevasta tavastaan, joka vetoaa näyttelijätaiteen hienoimpiinkin hienouksiin, ottaa asentoja ja asemia, jotka eivät aina sovi tilanteeseen, ja puheessa tämän taipumuksen huomaa näyttelijättären pyrkimyksestä toisinaan alleviivata mitä jokapäiväisimpiä repliikkejä tavalla, joka on teatraalinen ja jonka pelastaa vaikuttamasta piinalliselta vain hänen voimakkaasti tehoava persoonallisuutensa. Tarvitsee muistuttaa vain kohtausta »Kamelianaisen» toisessa näytöksessä, jossa hän keskustellessaan kreivin kanssa saa kiivaan kirjeen Armandilta. Rouva Aalberg antaa kirjeen pudota lattialle, palvelustyttö ottaa sen ja kysyy: »Tuleeko vastausta?» Ja tähän kysymykseen Marguerite vastaa: »Ei, ei tule vastausta» Jos on kuullut rouva Aalbergin lausuvan nämä yksinkertaiset sanat voimakkain painotuksin ja laahustavin korostuksin, on tuskin voinut säästyä vaikutelmalta, että luonnoton vuoropuhelu johtuu mitä helpoimmin kiihkeästä halusta saada aikaan efektiä. Samanlaisena esimerkkinä voisi käyttää äkillisiä repliikkejä kauniista ilmasta, jotka keskeyttävät saman näytöksen loppukohtauksen Margueriten ja Armandin välillä. Niin, jos tarkkaan tutkisi Ida Aalbergin esitystä kaikissa niissä osissa, jotka tämän vierailun aikana olemme nähneet, löytäisi monta kohtaa, joihin nähden tuntisi kiusausta käyttää vanhaa yleistä sanontatapaa »liian paljosta ja liian vähästä». Sillä Akilleskantäpää rouva Aalbergin taiteessa lienee siinä, että hän verraten usein haluaa antaa liian paljon, ja tässä suhteessa on häneen verrattava August Lindberg, joka häntä näyttelemistä valtaan muutenkin varsin usein muistuttaa — sekä pahassa että hyvässä.