Mutta semmoisissa luomissa kuin Ida Aalberg meille antoi, voi vain ohimennen viipyä virheissä. Ne kyllä havaitaan ja ne kyllä muistetaankin. Mutta äärettömän paljon suuremmalla intensiteetillä muistetaan rikkautta ja voimaa taiteessa, joka näyttää hallitsevan koko asteikkoa suuresta taituruudesta suureen tunteeseen saakka. Hänen persoonallisuutensa vaikuttaa kaikissakin osissa jollakin tavoin hermostuneelta, ärsytetyltä, kiihkoutuneelta. Rauha, joka johtuu näyttelijätaiteen kaikkien keinojen täydellisestä hallitsemisesta, vallitsee suurissa kohtauksissa, joissa taiteilija on koonnut koko sielunvoimansa saavuttaakseen vaikutelman, joka panee vavahtamaan, tai vallatakseen katsojan kokonaan. Mutta kuumeinen, mittaamaton intohimo näyttää olevan päämaali, johon tämä taide pyrkii, ja juuri tämän esittämisessä Ida Aalbergin taide saavuttaa huippukohtansa.
Niistä harvoista osista, jotka olemme täällä nähneet, voi löytää kaksi vastakkaista puolta: mitä suurimman taituruuden ja vakavan korkean taiteen, joka melkein vaikuttaa vaikenevan hiljaisuuden syvällä voimalla. Hänen taituruutensa on äärimmilleen kehittynyt, joten tuntuu luonnolliselta, että semmoinenkin osa kuin Scriben vanha pöyhkeilynumero, Adrienne Lecouvreur, voi vetää tätä taiteilijaa puoleensa. Kuten tunnettua, kuolee Adrienne kukkavihosta saamastaan myrkystä, erään kilpailijansa myrkyttämänä, ja hänen kuolinkamppailunsa, ainakin semmoisena kuin ranskalainen kirjailija on sen kuvannut, muodostuu voimanäytteeksi jokaiselle esittäjälle. Se muodostuu siksi varsinkin senvuoksi, että koko tuo kohtaus on uskomattoman rajamailla.
Ida Aalberg esitti tämän kohtauksen semmoisella hämmästyttävällä taituruudella, että mieleen johtui pianovirtuosi, joka saattaa yleisön kuumeeseen vain hirvittävän sorminäppäryytensä valtavalla voimalla. Oli hetkiä, jolloin hänen fyysillinen tuskansa vaikutti vain kauhistavasti ja masentavasti jokaiseen katsojaan, ja hän esitti sen ohessa kokonaisen sarjan sielunliikkeitä ja mielenliikutuksia, jotka vain hänen varma taiteensa ja itse persoonallisuuteen taipuisa energia saivat pysymään koossa. Kun hänen »Kamelianaisen» kolmannessa näytöksessä piti kuvata suurta tuskaa, joka kirjailijan esityksessä on saanut matalan ja nolostuttavan yleispätevän ilmauksen, niin tässäkin Ida Aalbergin taide vangitsi kuulijakunnan ja sai sen uskomaan, että tuon komedian ylen teennäisten ajatelmien takana olisi ollut inhimillistä intohimoa, komedian, jonka henkilöt ovat tyyppejä. Ja kun »Kirsti Flemingin» toisessa näytöksessä näimme hyljätyn naisen epätoivon ja tuskan, ilmaisi hän tuon kohtauksen näyttelemisessä hurjuutta ja tehoa, jolla oli käytettävissään kaikki keinot ja joka ei hetkeksikään lakannut tekemästä tarkoitettua vaikutusta.
Kaikki nuo voimakohtaukset epäilemättä ovat enemmän kuin mikään muu kyenneet varmistuttamaan sitä triumfia, joka Ida Aalbergilla oli kaikkien esiintymisiensä jälkeen suuren yleisön silmissä. Mutta niin loistava kuin taiteilija tuommoisina hetkinä olikin, oli hänellä kuitenkin kohtia, joissa hän pääsi vieläkin pitemmälle. Hänen näyttelemisessään yleensä oli kummallisesti sekaantuneina taituruus ja aito, vaikuttava taide, ja olisi sääli, jos muisto edellisestä himmentäisi muiston jälkimmäisestä. Omasta puolestani uskon, että koko »Kirsti Flemingin»[25] paljon ihailtu toinen näytös ei kuitenkaan vastaa niitä yksinkertaisia, suuria vuorosanoja, joissa hän saman kappaleen kolmannessa näytöksessä riemuitsee tietoisuudesta, että on tulemassa äidiksi rakastettunsa lapselle. Voitollinen riemu, joka tuona hetkenä säteilee vuorosanasta, ilmeistä ja liikkeestä, oli itse asiassa taiteilijan triumfi. Ja semmoiset hetket merkitsevät enemmän kuin pisimmällekään menevä teknillinen taito. Ne näet saattavat huomaamaan sisäisen taiteilijavoiman, jonka puuttuessa kaikki taituruus on tyhjää ja merkityksetöntä.
»Verrattakoon tätä silmälläpitäen »Kamelianaisen» viidettä näytöstä aikaisemmin puheenaolleeseen kuolinkohtaukseen »Adrienne Lecouvreurissä». Harvoin olemme täällä nähneet näyttämöluomaa, jota olisi niin jalosti sekä ajateltu että suoritettu kuin tuo vaikuttava näytös, jossa taiteilija sai melodraamasta syntymään draamallisen todellisuuden. Ilonpurkaus rakastettua nähdessä vaikutti niin aito tunteelta juuri siksi, että silloin heti ymmärsi, kuinka hauras tuo onni itse asiassa oli, ja hänen kuolemallaan, joka lopuksi kävi niin hiljaiseksi, oli koko semmoisen suuruuden ja rauhan leima, jonka hajoamisen, lopun välttämättömyys tuo mukanaan.
Mutta mikään Ida Aalbergin luomista ei näyttänyt minusta niin läpeensä mielenkiintoiselta ja täydelliseltä kuin se osa, jossa hän saavutti vähimmän tunnustusta, nimittäin Thérèse Raquin. Ensimmäisen näytöksen rakkauskohtauksessa oli teatterin sivumakua. Mutta muuten tuo suoritus kuului semmoisiin näyttämöesityksiin, joissa luulee tulleensa niiden rajojen ulkopuolelle, jotka näyttämölavalla yleensä ehkäisevät mahdollisuuksia.
Zolan draama on, kuten tunnettua, psykologinen kauhudraama. Se on kuvattu suurin piirtein, ja Thérèse Raquin on keskuksena tuossa kotitragediassa, johon mahtuu niin ihmeellinen sekoitus suuruutta ja jokapäiväisyyttä. Tuo draama on realistinen, jos haluaa väittää, että realistinen ja hirvittävä ovat samaa. Mutta se voi tulla aika lailla idealistiseksikin, jos ottaa huomioon, että murha tässä esittää niin suunnattoman suurta osaa kuin tuskin koskaan todellisessa elämässä.
Thérèse Raquin on tässä draamassa ainoa rikollinen luonne, joskaan ei ainoa rikollinen. Tämä on Ida Aalbergin käsityksen lähtökohta, ja siksi hän jo alusta alkaen alleviivaa hänen erikoisasemaansa koko ympäristössä. Se on jokaiselle näyttelijättärelle sanomattoman vaikea tehtävä. Kolmen näytöksen aikana näet pitää esittää eri muodoissa yhtä ainoata aihetta: omantunnon tuskaa. Ihailtavalla kyvyllään taiteilija tässä kokeessa onnistui. Näytöksestä näytökseen hän saa kasvamaan kirjailijan tarkoittaman sanomattoman kauhun rikosta kohtaan, ja neljännestä näytöksestä tulee kamalan brutaliteettinsa vuoksi oikea triumfi. Siinä tarvitaan hienoa taidetta, ennenkuin voi saavuttaa ymmärtämystä, ja suurta taidetta, ennenkuin voi saavuttaa voiton. Ja että Ida Aalberg onnistui siinä määrin kuin näimme hänen onnistuvan, osoittaa hänen itsensähillitsemiskykyään. Tässä on mahdotonta muistella yksityiskohtia, sillä jokainen yksityiskohta on muistamisen arvoinen. Kokonaisuus vaikutti valtavasti. Ja verrattuna semmoiseen tyyliteltyyn tehtävään kuin Kirsti Flemingin tämän osan suoritus todistaa Ida Aalbergin taiteen laajaa alaa.
Hänen vierailunäytäntönsä Tukholmassa ovat antaneet meille kuvan omituisesta taiteilijaluonteesta, ja jo aikaisemmin on tullut sanotuksi, että hän ei halveksi mitään taiteen keinoa, vaan voi käyttää semmoistakin, mikä sinänsä on banaalia. Mutta hänen persoonallisuutensa on yhtä täynnä temperamenttia, yhtä voimakas ja yhtä mielenkiintoinen kuin hänen taiteensa on ihailtavaa. Hänen suuruutensa on siinä tarmossa, jolla hän tulkitsee sitä, mitä Shakespeare antaa Hamletin sanoa »intohimon pyörteeksi». Ja hän on niitä harvoja meidän päiviemme pohjoismaisista näyttelijättäristä, joilla on — turvautumatta musiikin kansainväliseen kieleen — ollut tarpeeksi tarmoa ja kykyä tehdäkseen itsensä tehoisaksi myöskin oman äidinkielensä rajojen ulkopuolella.»
Gustaf af Geijerstamin tapaisen realistin mieltymys »Thérèse Raquinia» kohtaan on helposti käsitettävissä. Ruotsalaiselle kirjailijalle on arvostelijana kunniaksi, että hän saartoi näin suurella ymmärtämyksellä puhua näyttämötähdestä, vaikka hän periaatteessa oli tähtitaidetta vastaan.