* * * * *
Skandinaavian kiertueen aikana kierteli Suomen ja ulkomaiden lehdissä tietoja, että Ida Aalberg lähtisi Englantiin ja Amerikkaan tehdäkseen taiteensa tunnetuiksi siellä. Todellisuudessa hän — lepäiltyään ylenmääräisistä matkarasituksista Kristianian lähistöllä parisen viikkoa — saapui lokakuun loppupuolella kotimaahan, mistä jatkoi matkaa Pietariin.
Vielä näytäntökautena 1894—1895 Ida Aalberg esiintyi useita kertoja vierailijana Suomalaisessa teatterissa. Hän näytteli eräitä vanhoista loisto-osistaan, Reginaa, Kirstiä, Maria Stuartia, ja esiintyi lisäksi uudessakin osassa Ritana Ibsenin »Pikku Eyolfissa». Sanomalehdistä päättäen helsinkiläisen yleisön suhtautuminen häneen oli yhtä lämmin ja innostunut kuin aina ennenkin: katsomo täynnä ja kukkuraista kiitosta arvostelijain puolelta. Tällä kertaa — ja se onkin ehkä ainoa kerta — Kaarlo Bergbom kuitenkin vain empien ja tinkien pyysi Ida Aalbergin avustusta, ja vaikka hän toukokuussa 1895 ilmoittaa sisarelleen Turusta, että Ida Aalberg on siellä annetussa »Maria Stuart» näytännössä ollut tavattoman hyvissä voimissa ja vaikuttanut muihin näyttelijöihin oikein säkenöivästi, hän tuskin lienee ollut aivan tyytyväinen tämän näytäntökauden vierailuihin. Bergbomien kirjeenvaihdosta vuodelta 1896 näkee, että he tekivät suuren erotuksen tämän ja edellisen vuoden välillä. Ida Aalbergin vierailuista 1896 Emilie Bergbom kirjoitti:
»Ida Aalbergin vierailu oli hyvin onnistunut, se oli aivan toista kuin viime vuonna, jolloin yleisö kohteli häntä kylmästi. Kaikki hänen monet tuhmuutensa olivat silloin liian tuoreessa muistissa, mutta nyt ne oli kutakuinkin unohdettu.» —
Kevätkaudella 1896 Ida Aalberg esiintyi Suomalaisessa teatterissa kolmessa uudessa osassa: Lady Macbethina Shakespearen »Macbethissa», Kleopatrana saman kirjailijan »Antonius ja Kleopatra» draamassa ja Elisabethina Hermann Sudermannin »Onnen sopukassa». Helsingin sen ajan arvovaltaisimman kriitikon »Hufvudstadsbladetin» avustajan Werner Söderhjelmin arvosteluista ei täysin löydä syytä Bergbomien suureen tyytyväisyyteen. Arvostelija tosin sanoo, että näyttelijättären taide on paikoitellen ollut erinomaisen vaikuttavaa, mutta Shakespearen draamojen tulkitsemista käsitellessään hän tekee yksityiskohtaisia huomautuksia Ida Aalbergin käsitystä vastaan.
Söderhjelmin näyttämökritiikki lähtee kirjalliselta pohjalta. Lady Macbethin olisi Söderhjelmin mielestä pitänyt olla voimakkaampi, vallanhimoisenpi ja julmempi kuin miksi Ida Aalberg hänet teki. Varsinkin alkukohtauksissa näyttelijätär oli ollut liian lempeä ja liian naisellinen. Kuningasmurha-kohtauksessa arvostelija myöntää Ida Aalbergin loistavasti esittäneen pelon ja tyydytyksen välistä ristiriitaa ja merkitsee, tosin silloinkin eräitä vastakkaisia huomautuksia esittäen, että kappaleen loppupuolella näytteleminen kohosi voimaltaan ja rohkeudeltaan näyttelijättären huippusaavutusten veroiseksi.
Lady Macbeth on yhtä problemaattinen luonne kuin Shakespearen muutkin suuret luomat, ja on mielenkiintoista havaita, että suuret näyttelijättäret ovat hyvin erimielisiä osan tulkitsemisesta. Adelaide Ristori on elämäkerrassaan kuvannut omaa luomaansa, ja hänen kuvauksestaan näkee, että hän on käsittänyt tuon naisen perusominaisuudeksi vallanahneuden ja kunnianhimon. Oman käsityksensä tueksi Ristori vetoaa historiallisiin tietoihin siitä, miten aikaisempi, englantilainen, näyttämösuuruus Mrs. Siddons oli tulkinnut tuota luonnekuvaa. Ristorin luoma olisi, siltä tuntuu, vastannut Söderhjelmin vaatimuksia. Mutta Ida Aalberg oli nähnyt 1880 Charlotte Wolterin aikoinaan niin suunnattoman suosion saavuttaneen Lady Macbethin. Wolterin lähtökohtana oli rakastava nainen, ylenmäärin miestään rakastava nainen, joka rakkautensa luonnottoman intohimoisen hehkun vuoksi joutuu kauheiden rikoksien tielle. Ida Aalberg on saattanut myöskin nähdä Ellen Terryn Lady Macbethina — hänen häämatkansa aikoina Terry esitti tätä osaa Lontoossa, ja Ida Aalbergin kirjeenvaihdosta selviää, että hän näki Terryn ainakin jossain osassa — ja eräästä Terryn muistelmakirjoituksesta näkyy, että hänen käsityksensä on ollut lähellä Wolterin käsitystä tästä osasta. Terry kirjoittaa:
»Tässä lyhyessä osassa — lyhyessä sanainsa lukumäärään nähden, mutta kuinka pitkiä näköaloja ja suuria mahdollisuuksia siitä avautuukaan näyttelijättärelle! — ei ole yhtään riviä, joka ei osoittaisi, että Macbethin kunnianhimon ja rikoksen »rakkahin osatoveri» on nainen, nainen hermostuneessa voimassaan, nainen rakkaudessaan ja, ennenkaikkea, nainen naisellisine ominetuntoineen.» —
Terry vetoaa hänkin Mrs. Siddonsiin. Hän kyllä tietää, että tämän Lady Macbeth on ollut miehekäs ja lujatahtoinen ja voimakasryhtinen, mutta nuo ominaisuudet johtuivat siitä, ettei näyttelijätär, jolla oli kyömynenä, sysimusta tukka ja komentajan käytös, voinut muuta olla. Terry vetoaa Siddonsin muistiinpanoihin, joissa tuo näyttelijätär sanoo, että Lady Macbethin pitäisi olla »kaunis, naisellinen, ehkäpä suorastaan hento ja hauras.» Tiedetään myöskin, ettei Mrs. Siddons katsonut itseään oikein sopivaksi tuohen osaan. —
»Macbeth» ei muodostunut suuren yleisön kappaleeksi, se on liian synkkä tehotakseen siihen. Mutta Ida Aalbergin esiintyminen Kleopatrana muodostui näytäntökauden 1895—1896 suurimmaksi menestykseksi. Söderhjelm säilytti kuitenkin siihenkin nähden hyvin kriitillisen asenteen. Kleopatrassa on kaksi naista, hän väitti: majesteetti, »maailman päivä», kuten Antonius häntä nimittää, rikkaan kulttuurin loistava tuote — ja toiselta puolen taas nainen, keikaileva ja rahvaanomainen nainen, jolla voisi sanoa olevan mustalaisverta suonissa. Arvostelija väittää Ida Aalbergin pystyneen esittämään vain jälkimmäistä puolta Kleopatrassa — sitä kuitenkin verrattoman vivahdusrikkaasti ja voimakkaasti —, mutta Shakespearen kuvaamaa majesteettia ja kuningatarta Ida Aalberg ei ollut voinut kuvata, ja Shakespearen suuri tyyli oli puuttunut esitykseltä. Ja arvostelija väittää aivan toisin kuin esim. paria kolmea vuotta aikaisemmin Juhani Aho ja aivan toisin kuin mitä Ida Aalbergin taiteilija-olemuksesta yleensä on väitetty, että näyttelijättären taiteen suunta viittaa niin ehdottomasti nykyaikaiseen ohjelmistoon, ettei Shakespeare sovi hänen esitettäväkseen: olisi parempi, että Ida Aalberg näyttelisi Sardoun Kleopatraa eikä Shakespearen.