Mahdollisesti Ida Aalberg keväällä 1891 Pietarissa näki Dusen Kleopatran — sitä ei kyllä huomaa hänen kirjeistään, mutta se on todennäköistä, koska Duse silloin esitti osaa, ja ainakin jokin pietarilainen arvostelija piti sitä italialaisen näyttelijättären parhaana luomana — ja varmaa on, että Eleonora Dusenkaan Kleopatrassa ei ollut sitä »suurta tyyliä» ja majesteettisuutta, jota kirjallisuudentuntija Söderhjelm suomalaisen näyttelijättären esityksestä kaipasi. Dusen hermotaide ei voinut esittää majesteetteja »suureen tyyliin»! Mutta Ida Aalberg oli todennäköisesti 1896 tavallaan paljon modernimpi kuin hän oli ollut aikaisemmin, ei ainoastaan Duse-näytäntöjen vaikutuksesta, vaan myöskin senvuoksi, että hän Bergbomista luovuttuaan oli kiertueilla esittänyt toisen modernin osan toisensa jälkeen. »Thérèse Raquin», »Sylvi», »Noora», »Kamelianainen» olivat viime vuosina olleet tehtäviä, joissa hän useimmin oli esiintynyt. Ne painoivat luonnollisesti määrätyn leiman hänen taiteelliseen suoritustapaansa, sillä lienee varmaa, että suuret osat muodostavat tavallaan maneeria ja vaikuttavat näyttelijän myöhempään tuotantoon.
»Onnen sopukka» kuului moderniin ohjelmistoon, ja Ida Aalbergista Elisabethina tuossa kappaleessa Söderhjelm on julkaissut lämpimästi kiittävän arvostelun. Suomenkielisten lehtien arvostelut olivat kaikista kolmesta osasta niin kiittäviä kuin suinkin osattiin kirjoittaa.
Kevätkaudella 1897 Ida Aalberg taas vieraili Suomalaisessa teatterissa. Bergbomit olivat ihastuksissaan ja väittivät häntä suuremmaksi kuin koskaan ennen. Hänen uusi luomansa, Magda Sudermannin »Kodissa», sai mitä parhaan vastaanoton. Näytteeksi tästä ote »Uuden Suomettaren» kritiikistä:
»Jännityksellä kai moni odotti eilistä iltaa. Rouva Ida Aalbergia ei taas vähään aikaan oltu nähty ja viime aikoina on aina totuttu jokaisena uutena kertana näkemään hänet hiukan toisen luontoiseksi kehittyneenä aivan kuin vieläkin suurempaan mestariuteen täysikelpoisena. Teatteriin meni sellaisella tunteella, kuin jotain sellaista elettävää odottaissa, jota ei kovin monasti satu. Eikä tämä jännitys ja odotus ollut aiheeton, vaan illan vaikutus sen oikeutti. Näyttelijä sellainen kuin Ida Aalberg, hänestä voi sanoa, että hän esittää tehtävänsä. Hän luo roolinsa uudestaan ja aivankuin elää muutamassa tunnissa kokonaisen elämän iloineen ja suruineen. Niin kävi eilenkin. Vaikkapa oli jo ennen nähnyt kappaleen tai sen lukenut, niin entinen vaikutus oli kuin mitättömiin mennyt. Se Magda, jonka Ida Aalbergissa näemme, oli kaiken aikaa pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka niin syvästi läpi-eletty, että se muodostui entisestä riippumatta aivan itsenäiseksi taidehiomaksi, jonka vaikutus oli vakaava ja vastustamaton. Ehdottomasti tulee tällaista näyttelemistä seuratessaan ajatelleeksi, että tekijällä työssä on pienempi osa kuin näyttelijällä.
Suureksi osaksi riippuu se myötätuntoisuus, mitä Magdan edustamaa katsantokantaa kohtaan voi tuntea, siitä kuinka hän tämän oikeutta puolustaa. Rouva Ida Aalberg tietysti jos kukaan on omansa saamaan lausuttavaansa oikean painon, esiintymiseen oikean värityksen. Kuin säkeninä singahtavat sanat hänen suustaan ja terävästi iskeytyvät ne jokaiseen mieleen.
Magda esiintyy »Kodissa» vasta toisessa näytöksessä. Mutta kylläpä hän kuitenkin heti paikalla saa kuulijat valtaansa. Kun Magda kolmannessa näytöksessä sitten kertoo kärsimyksistään, taisteluistaan, joista kuitenkin vihdoin oli voittajana selviytynyt, vaikkakin siveellisesti siipirikkona, — niin kostui salissa monen silmä. Sydämen hehkuvinta tulta on Sudermann tässä saanut Magdan sanat huokumaan. Mutta ainoastaan Magda sellainen kuin Ida Aalberg, joka oman persoonansa parhaammuuden repliikkeihin purkaa, saa sanoissaan kaiken sen esiin, mitä tämän tuhlaajatyttären mielenpurkaukset eilen ilmaisivat.»
* * * * *
1894 Ida Aalbergin taide oli valloittanut Tukholman. Jo seuraavana vuonna häntä tahdottiin vierailemaan kuninkaalliseen Dramaattiseen teatteriin, mutta sillä kertaa asia jäi sikseen. Vasta syksyllä 1896 hän teki vierailumatkan Ruotsin pääkaupunkiin, mutta tällä kertaa hänellä ei ollut erikoisempaa onnea. Hän esitti Elisabethia »Onnen sopukassa», ja Tukholman lehdillä ei ollut mitään huomauttamista itse näyttelemistä vastaan — ainoastaan murteellinen ruotsinkieli sai lievän moitteen —, mutta Sudermannin kappale havaittiin kiinnottomaksi ja vähäpätöiseksi. Gustaf Fredrikson, joka siihen aikaan oli Dramaattisen teatterin johtajana, oli aikonut ottaa ohjelmistoon Ida Aalbergin varalle joko Hedda Gablerin tai Nooran. Ne tuumat kuitenkin raukesivat, ja Ida Aalbergin vierailu Tukholmassa päättyi riitaan ja epäsopuun.
Tultuaan vapaaherratar Uexküll-Gyllenbandiksi Ida Aalberg oli joutunut läheisiin tekemisiin muutamien pietarilaiseen aristokratiaan kuuluvien henkilöiden kanssa. Kreivitär Prozor, joka kuului hänen tuttavapiiriinsä, oli kirjoittanut »Vanda» nimisen draaman, ja Ida Aalberg oli luvannut esittää sen Tukholmassa. Dramaattisen teatterin johdolla ei aluksi tunnu olleen mitään sitä vastaan, että »Vanda» otettaisiin ohjelmistoon. Myöhemmin kappale kuitenkin päätettiin jättää esittämättä, ja Tukholmassa huhuiltiin, että niin tapahtui Ida Aalbergin toivomuksesta, että hänen ja kreivitär Prozorin välit olivat siitä syystä rikkoutuneet ja että hän oli muka menetellyt vilpillisesti venäläistä kirjailijatarta kohtaan. Huhuissa ei tunnu olleen perää, Gustaf Fredrikson ainakin nimenomaan torjuu ne kirjeessään Ida Aalbergille ja toteaa, että »Vandan» jättäminen on johtunut teatterinjohdon toimesta ja vierailun lyhyydestä.
Millaisen lopun tämä Tukholman matka sai, voi aavistaa eräästä lähdön hetkellä laaditusta kirjekonseptista, jossa sanat on aiottu Gustaf Fredriksonille: