Paljon puhuvampi kuin tämä sovinnainen säkeistö on ensimmäinen valokuva Ida Aalbergista paria vuotta aikaisemmin suomalaisen tyttökoulun oppilaista otetussa ryhmäkuvassa. Maila Talvio on sen johdosta kirjoittanut:
»Jo tässä ensimmäisessä lapsuuden kuvassa eroaa hän kaikista tovereistaan. Hän seisoo pää pystyssä omalla tavallaan, hänen koruttomalla puvullaan on oma erikoinen tyylikkyytensä, keskellä uinuvia tyttöjä seisoo hän havahtuva katse suunnattuna maailmaan. Hän on tässä ensimmäisessä kuvassaan prinsessa tuhkimon puvussa, hän on oma itsensä, ylpeä ja yksinäinen ihmislapsi.»
Koulunkäyntinsä päätettyään Ida Aalberg tuskin enää oli se poikamaisen raju ja vallaton tyttö, joka hän oli ollut varhaisemmassa lapsuudessaan. Tosin hän saattoi vieläkin hämmästyttää tuttaviaan esimerkiksi istumalla ajelulla ollessaan takaperin kuskipukilla, mutta koulu lienee sentään hiukan tasoittanut entistä villeyttä. Kerrotaan, että Mickwitzeillä ei ollut vähintäkään valittamista hänen käytöksensä johdosta ja että Ida kouluaikanaan oli ollut hyvin kiltti. Mutta juuri tähän aikaan lienee hänessä näyttäytynyt se ominaisuus, josta hän lapsuutensa muistoja kuvaillessaan on laajasti puhunut: haaveilu ja kaipaaminen.
Ida Aalberg on kertonut, kuinka hän lapsuutensa päivinä oli yksinään kuljeskellut metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen.
Tiedot siitä, milloin tuleva suuri näyttelijätär oli ensi kerran nähnyt teatterin, ovat jonkin verran ristiriitaisia. Nähtävästi hänen omien puheittensa perusteella on kirjoitettu, ettei hän ole nähnyt näyteltävän ainakaan ennen vuotta 1874, jolloin hän itse sai näytellä ja pääsi myöskin katsomaan jotakin Suomalaisen teatterin esitystä Hämeenlinnaan. Suomalaisen teatterin historiassa on sentään poikkeava tiedonanto: siinä sanotaan, että Ida oli taivuttanut äitinsä lähtemään kanssaan Hämeenlinnaan toukokuussa 1873 katsomaan »Viuluniekkaa», joka oli teatterin avajaisnäytäntönä 4/V ja josta paikallinen sanomalehti kirjoittaa m.m.:
»Teatteri oli täpötäynnään väkeä, joka ihastuksella katseli 'Viuluniekkaa' ja kättentaputuksilla ja näyttelijöitä esiinpyytämällä osoitti mieltymystään. Katsojat kuuluivat suurimmaksi osaksi porvari- ja työkansan luokkaan, myös oli lähipitäjistä tullut sekä herras- että talonpoikaiskansaa, mutta vain harvoja kaupunkimme 'noblessista'.»
Ei ole mikään ihme, että Ida Aalberg elämänsä lopulla muisti lapsuutensa tapauksia sekä epätarkasti että väärin. Hän oli nähnyt teatterin Helsingissä jo Kjöllerfeldtin pikkulastenkoulua käydessään. Tiedetään, että hän eräänä iltana, kun kenraali Mickwitzin tyttäret olivat aikoneet mennä katsomaan jotakin näytelmää ruotsalaiseen teatteriin, oli itkenyt katkerasti, koska häntä ei oltu aiottu ottaa mukaan. Itku oli saanut toiset heltymään, Idalle oli ostettu 50 pennin lippu, ja lapsi oli ollut näkemästään »hirmuisen innostunut». Qvistin koulua käydessään hän oli toverilleen Julia Blåfieldille kertonut, että oli kerran nähnyt teatterin Helsingissä ja että muisto siitä askarrutti lakkaamatta hänen mieltään.
Todennäköisesti tuo varhaisessa lapsuudessa nähty teatteriesitys on antanut enemmän ravintoa hänen mielikuvitukselleen kuin ne seinään liisteröidyt sanomalehdet, joista hän itse on kertonut saaneensa ensimmäiset vaikutelmansa teatterista. Siitä on voinut johtua, että nuori tyttö käyttäytyi yksinäisillä vaelluksillaan kuin Ofelia, koristeli itseään kukilla ja puheli ääneen.
Sekä opiskellessaan neiti Tavaststjernan luona että myöhemmin Qvistin koulua käydessään Ida Aalberg on kertoman mukaan esiintynyt runonlausujana. Neiti Tavaststjerna on muistellut oppilaansa kerran »Maamme»-laulua lausuessaan tehneen käsillään niin vilkkaita liikkeitä, että opettaja oli johtunut ajatukseen, joka niin monen monesta lapsesta on suotta ja joskus turmioksikin sekä ajateltu että lausuttu: »Tuosta varmaan tulee näyttelijätär.» Rouva Qvist, niin on Ida Aalberg kertonut, oli koulun tutkintotilaisuudessa pannut hänet lausumaan »Adlercreutzia», ja oli suoritus saanut osakseen hienon rouva v. Kothenin tunnustuksen. Lausumisesta ei ole pitkä matka näyttelemiseen, ja on mahdollista, että Ida Aalberg oli jo kouluaikanaan saanut sitäkin koettaa: kerrotaan ainakin, että neiti Tavaststjernan äiti oli lapsia varten kirjoitellut pieniä näytelmäkappaleita, joita näiden tuli esittää nimi- ja syntymäpäivillä.
Ida Aalberg oli juuri ennättänyt saada ensimmäisen pitkän hameensa, kun hän tammikuussa 1874 joutui esiintymään näyttelijänä iltahuveissa. Janakkala oli näihin aikoihin suosittu ylioppilaiden lomanviettopaikka; varsinkin nähtiin siellä runsaasti savokarjalaisia ja pohjalaisia ylioppilaita, joiden koti oli kaukana Helsingistä. Näiden aloitteesta pidettiin nuokin iltahuvit, joissa nuori teatterientusiasti ensi kerran sai tyydyttää kaipaustaan näyttämölle. Tammik. 11 p:nä 1874 pidettiin Sipilän talossa iltahuvit, joissa 16-vuotias Ida Aalberg näytteli Katrin osaa »Kassan avaimessa» ja Mariaa »Silmänkääntäjässä». Eräässä »Morgonbladetin» maaseutukirjeessä on tilaisuudesta kerrottu: