Ida Aalbergilla oli johonkin henkilöön tutustuessaan tapana katsoa tätä syvälle silmiin. Se ei ollut vain hypnoottisen voiman harjoittamista, tuo katse oli pikemminkin tutkiva. Hänellä oli tavattoman kehittynyt psykologinen vaisto ja hän tiesi pian, miten kuhunkin henkilöön oli suhtauduttava. Hänen joustavuutensa keskustelussa on hämmästyttänyt useita. Hän osasi »frappeerata» — »frappeeraaminen» oli eräs hänen mielisanojaan — näyttämön ulkopuolellakin, ei sanoillaan, vaan tavalla, jolla sanat lausuttiin ja olemuksellaan, josta säteili magneettista voimaa. Vuonna 1904 eräs tanskalainen sanomalehtimies kirjoitti kuvauksen Ida Aalbergista, kuvauksen, joka perustui haastatteluun. Mitä hän kertoo keskustelusta ja Ida Aalbergin puheista, on tavallaan mielenkiintoista, mutta tuskin erikoisen syvällistä. Taiteilija oli selitellyt Hedda Gablerin olemusta: Hedda ei ollut pahempi kuin naiset yleensä, jokaisella naisella on taipumus toisinaan olla paha, arvostella kierosti ja sortaa omaa sukupuoltaan; tuo taipumus näyttäytyy Heddassakin, joka kuitenkin muka perusolemukseltaan on hyvä. Paljon enemmän kuin tuo puhelu tehosi sanomalehtimieheen Ida Aalbergin olemus ja käyttäytyminen, hänen syvä katseensa, hänen käsiensä hermostunut leikittely ja hänen originellit asenteensa. »Viisaat silmät hymyilivät», sanotaan tuossa kuvauksessa parikin kertaa.
Sitä naisellista pahuutta, jonka valossa hän yritti tarkastella Hedda Gablerin luonnetta, oli joskus hänessä itsessään riittämiin asti. Hän saattoi olla julman ironinen oman sukupuolensa edustajia kohtaan. Vieraillessaan Viipurin näyttämöllä Kleopatrana hän näytännön jälkeen kysyi mitä viattomimmalla äänellä: »Keitä olivat ne kaksi pientä makkaraa, jotka avustivat minua siinä ja siinä kohtauksessa?» Kysymyksessä olevat henkilöt olivat Viipurin Näyttämön tunnetuimpia naisnäyttelijöitä. Kun saman teatterin puvustonhoitaja tahtoi osoittaa ihastustaan häntä kohtaan, teeskenteli Ida Aalberg hämmästystä ja oli olevinaan osakseen tulleesta huomiosta suunnattomasti mairiteltu: »Oo, te muistatte minut vielä?» kuuluivat hänen nöyrät ja vaatimattomat sanansa.
Huumori ei ollut vierasta Ida Aalbergille. Hänen Cypriennensä muodostui elämykseksi hänen taiteensa monille ihailijoille. 'Tarvitsi vain nähdä, kuinka tuo intelligentti nainen avasi suuret silmänsä ja leikitteli naivia hupakkoa; siinä oli näkemistä kerrakseen, on eräs heistä sanonut. Näyttämön ulkopuolellakin Ida Aalberg osasi olla hurmaavalla tavalla humoristinen. Kelpasi olla kuuntelijana, kun hän esim. kuvaili Suomen maaseutukaupunkien hotellioloja. Kesällä 1914 hänellä oli kaksi koiraa, punertava irlantilainen setteri Sir ja suuri tanskalainen Jens. Oli suuri nautinto nähdä Ida Aalbergin istuvan portaille lemmikkinsä Sirin viereen ja pitkässä hellässä puhelussa varoittavan 'mustasukkaisuuden skorpionista', joka ahdisti tätä Jensin läheisyyden vuoksi. — Sir harmaantui ikävästä, kun emäntä viipyi ulkomailla, ja kuoli suruun muutamia päiviä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen.»
Vakavuus ja ihanteellisuus olivat yleisenä sävynä Ida Aalbergin puheissa ja keskusteluissa. Hänen oma luonnonlaatunsa veti häntä siihen suuntaan, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki voimakkaasti tätä taipumusta. Kaiken toiminnan tuli perustua aatteellisuuteen ja ankaraan käsitykseen elämän suuresta vakavuudesta, sitä oppiahan vapaaherra oli alusta alkaen saarnannut, oppia, jonka oikeutusta Ida Aalberg ei koskaan kieltänyt. Ida Aalberg oli kuitenkin siinä määrin hetken lapsi, ettei hän aina voinut pysyä niissä ylevissä ilmapiireissä, joissa hänen miehensä olisi toivonut hänen pysyvän. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuskin olisi hyväksynyt vaimonsa menettelyä, jos olisi tiennyt tämän esim. kerran hänen poissaollessaan menneen naamiohuveihin Viipurin Seurahuoneelle ja siellä kovasti hullutelleen muiden mukana. Se oli toki toista kuin ne lastentanssiaiset, joita Ida Aalberg pani toimeen Helsingissä, asunnossaan Vironkadun 5:ssä ja joissa hän itse tanssi mukana. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband vihasi kevytmielisyyttä ja oli sangen arka vaimonsa arvosta, mutta ahdasmielinen hän ei ollut. Kun Ida Aalberg kutsui kotiinsa Viipurin Näyttämön näyttelijät, saattoi vilkas emäntä innostua näiden mukana sydämensä pohjasta hoilaamaan »Hanssin Jukkaa», ja kun oli päästy päähän säkeistö:
»On mua lyötynä puukolla ja rautapuntarilla, seitsemän kertaa suolet syliss' olen tanssinut permannolla»,
hän villissä riemussa, koko ajan vilkkaasti elehdittyään ruumiillaan, huusi miehelleen: »Alexander, Alexander, eikö tämä ole mainiota — ajattele sitä Suomen kansaa, ajattele, mikä hirvittävä voima onkaan tässä laulussa!» Tämmöiset kuvaelmat olivat kuitenkin sangen harvinaisia, vakavuus, pidättyväisyys, tyyneys ja ylimysnaisen arvokkuus olivat hänen esiintymisensä tavallisia ominaisuuksia, ellei hän ollut jostakin syystä kiihtynyt. Ennen näyttämölle menoaan hän tavallisesti koetti kiihoittaa itseään vilkkailla liikkeillä, usein hän myöskin järjesti silloin — ainakin tuntuu siltä, että hän menetteli tietoisesti — pienen riidan joko avustajakunnan tai jonkin näyttelijän kanssa saadakseen verensä liikkeelle. Näyttämöharjoituksissa hän saattoi loukata toisia näyttelijöitä hillittömyydellään, joka johtui hänen suuresta työinnostaan. Veltto ja saamaton tai empivä ohjaaja ei olisi voinut säästyä hänen moitteiltaan ja halveksimiseltaan. Ohjaajan piti pystyä kiihoittamaan ja auttamaan.
* * * * *
Eräät Ida Aalbergin nuoruuden ystävät ovat kertoneet, että hänellä melkein alusta alkaen oli suuri kyky antaa oma leimansa huoneelle, jossa hän asui. On sanottu, että hän osasi tehdä hotellihuoneenkin viihtyisäksi ja kodikkaaksi. Monilla ulkomaanmatkoillaan hän sai arvokkaita kokemuksia siitä, miten kaikki oli järjestettävä omassa asumuksessa. Varsinkin Kööpenhaminassa vietetty aika lienee ollut opettavaa, saihan hän siellä käydä esim. semmoisessa mallikodissa kuin Luise Heibergin, joka ainakin aikoinaan oli ollut kööpenhaminalaisten ihanteena. Miten suuressa arvossa Ida Aalberg piti asunnon sisustamista, näkee riittävän selvästi hänen kirjeenvaihdostaan Lauri Kivekkään kanssa.
Maila Talvio on kuvannut Ida Aalbergin viimeistä helsinkiläistä kotia:
»Muistan joskus tulleeni hänen saliinsa ja saaneeni odottaa emäntää hetkisen. Palvelija oli kehoittanut istumaan, mutta minä jäin aina ovensuuhun. Miten näenkään selvästi edessäni tuon salin Vironkadulla 5. Kuinka siellä värit ja suhteet sulivat yhteen! Voisin luetella jokaisen esineen ja missä se seisoi, mutta se ei tässä ole pääasia. Komeampia koteja tapaa, mutta ei sitä laulavaa, hivelevää hiljaisuutta, mikä tässä kodissa täytti ilman. Oli kuin jossain huoneuston päässä olisi ollut puutarha, jonka ovet olivat auki. Aavisti, että siellä oli kukkasia, lintuja, sinistä vettä ja humisevia puita, vaikkei mitään näkynyt. Teki heti johtopäätöksen, että talon valtijatar hetkeksi oli pistäytynyt puutarhaan, mutta hänen kätensä kosketus lepäsi kaikkialla, hänen ajatuksiansa ja unelmiansa oli koti täynnä, ne viipyivät ilmassa, lauloivat, ilakoivat ja nyyhkivät, odottaessaan häntä palaavaksi. Jotakin tämän tapaista tunsin aina seisoessani ovensuussa Ida Aalbergin kodissa. Ja sitten hän tuli, säteilevänä ja eloisana — oi kuinka näenkään tuon ryhdin, jolle ei ole vertaa, nuo ihmeelliset silmät — — —. Ja nyt kun hän on täällä, ovat kaikki muistot ja unelmat, joita ilma huoneessa on täynnä, rauhoittuneet. Kaikki on hiljaa ja kuuntelee häntä.