Ida Aalberg, jos kukaan Suomenmaassa elänyt henkilö, on ollut suuri »elämäntaiteilija». Hänen piirtämänsä elämänkaari on yksilöllinen, suurisuuntainen ja rohkea. Kertomus siitä, kuinka mökinlapsesta tulee vapaaherratar, on vailla syvempää mielenkiintoa, mutta kertomus siitä, kuinka oppimattomasta tytöstä tulee suuri henkinen voima ja kulttuuritekijä, on Ida Aalbergin elämän vaelluksen ydin. Hänellä oli oma naisellinen ja käytännöllinen elämänfilosofiansa, joka kuitenkin sai hänet asettamaan päämaalinsa korkealle ja jota hän elämässään toteutti vaistomaisen loogillisesti. Hän ei kammonnut mitään vaikeuksia, mitään esteitä, rynnätessään eteenpäin. Häneltä voidaan kieltää monta pientä porvarillista hyvettä, mutta hänen vääjäämätön uljuutensa, hänen uhrautuvaisuutensa ja hänen tarmonsa, kun hän pyrki päämaaliinsa, ovat esikuvalliset. Voidaan väittää, että hänellä elämäntaistelussa oli kannustavana voimana itsekkyys, mutta jos niin olisi ollutkin, oli Ida Aalberg armoitettu sunnuntailapsi siinä, että hänen itsekkyytensä muodostui siunaukselliseksi voimaksi.

Ida Aalberg oli, kaikessa helposti näkyvässä vaihemielisyydessäänkin, syvästi eetillinen luonne. Voidaan viitata virheisiin ja erehdyksiin, mutta itse luonteen siveellinen perusolemus on niin ilmeinen, ettei sitä voida kieltää. Nuoruudessaan hän oli uskonnollinen, ja ellei hän olisi ollut niin kovin altis ja vastaanottavainen kaikille vaikutuksille, 1880-luvun skeptillisyys ei olisi saanut häneltä edes sitä hetkellistä tunnustusta, jonka se sai. Ankara eetillisyys, joka oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofian lähtökohta, lumosi tavallaan Ida Aalbergia. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg tunsi suurta vetovoimaa teosofiaan; väitetään, että hän, ellei hän olisi kuollut niin aikaisin, olisi alkanut ennen pitkää täydellä vakaumuksella tunnustaa uutta oppia.

* * * * *

Kuka kysyy suuren taiteilijan William Shakespearen filosofista kantaa, yhtenäistä elämänviisautta? Skolastiikka antoi aineksia Shakespearen huumorille, mutta mikään koulufilosofia tuskin olisi koskaan voinut vangita tätä vaistojen ja mielikuvituksen ihmistä. Shakespearen taide on sarja kuvia, joiden takana ei ole mikään systeemi eikä kaava, vaan elävä ihminen, jonka yksilöllisellä karaktäärillä ja vaihtelevilla mielialoilla on suunnattoman suuri lumousvoima.

Maailman suurista taiteilijoista Ida Aalberg lähinnä palvoi Michelangeloa. Hän ihaili tätä ja joskus hän tunsi, että heidän välillään oli henkistä sukulaisuutta. Ida Aalberg on kertonut polvillaan syleilleensä Michelangelon David-patsasta Firenzessä. Kummankin taiteilijan temperamentissa Platonin idealismi löysi kiitollisen kaikupohjan. Mutta filosofia on filosofiaa ja taide on taidetta. Platonin idealismi oli Ida Aalbergille pikemmin hämäränä tunteen tyydyttäjänä ja uskon asiana kuin hänen taiteeseensa vaikuttavana tekijänä.

* * * * *

Nekin, jotka muuten suhtautuivat kielteisesti Ida Aalbergin taiteeseen, ovat myöntäneet, että hänen suurin voimansa, ja todella suuri voima, oli hänen eläytymiskykynsä. Hän vaiensi inspiratsionin hetkellä kaiken kritiikin. »Kun Ida oikein eläytyi osaansa, saattoi vasta kotona ja monen tunnin päästä huomata, että hän oli tulkinnut karaktääriä väärin», on eräs kriitillinen toveri sanonut.

Ida Aalberg ei tuntenut näyttämötaiteilijana vain inspiratsionia, hän enemmän kuin kukaan muu tässä maassa esiintynyt taiteilija, pystyi »haltioitumaan». Hän pääsi, kuten Jalmari Finne on tutkimuksessaan todennut, semmoiseen sielulliseen tilaan, jossa ruumis saa uskomattoman voiman eikä tunne väsymystä, ei sairautta eikä kipua. Haltioitumisen hetkinä hän osasi temmata vastustelijatkin mukaansa, hänen mielikuvituksensa sai rajattoman vapauden ja vakuuttavan voiman. Hän näytteli sen vallassa eri iltoina eri tavalla. Viipurin Näyttämöllä hän kerran teki äärettömän liikuttavan vaikutuksen Magdana kuivaamalla hetkellistä mielijohdetta noudattaen kyyneleitään liinaan, joka oli erään huonekalun päällä. Hän saattoi »Elinan surmassa» heittäytyä selällään portaita alas loukkaamatta itseään laisinkaan, hän saattoi Kleopatrana tavoittaa heitetyllä tikarillaan sanansaattajaa, joka olisi ollut kuoleman oma, ellei olisi osannut väistää heitettyä asetta.

* * * * *

Kaarlo Bergbomilla epäilemättä olisi teatterinjohtajana jonkin verran toisenlaiset ääriviivat, ellei Ida Aalbergia olisi ollut. Keskellä Sardoun valtakautta Kaarlo Bergbom pystyi omassa teatterissaan esittämään suurta klassillista ohjelmistoa, Shakespearea ja Goethea. Keskellä 1880-luvun farssi- ja operettikepeyttä Bergbom toi näyttämölleen kaikkein vakavimman modernin aatedraaman, Ibsenin, Björnsonin. Vain Ida Aalberg pystyi takaamaan Suomalaisen teatterin korkealle ohjelmistolle menestyksen. Bergbom osoitti usein vastenmielisyyttä ranskalaista draamaa kohtaan, mutta kirjailijaolemukseltaan hän lähinnä lienee ollut Victor Hugon romantiikan kannattaja.