LOPPUSANAT.
Luonnossa se, mikä on lähellä, näyttää suurelta, ja se, mikä on etäällä, pieneltä. Ihmistä arvioitaessa käy tavallisesti päinvastoin: moni etäinen suuruus kutistuu, jos häntä aletaan tarkastaa lähempää.
Elämänsä viimeisenä vuotena Ida Aalberg kerran hyväksyi semmoisen optimistisen väitteen, että kukin ihminen saa tunnustusta ansionsa mukaan ja että kohtalo on oikeamielinen.
Jos joku ihminen Suomessa on saanut työlleen tunnustusta, niin juuri Ida Aalberg. Ketään ei tässä karussa maassa ole juhlittu niinkuin häntä, ketään ei ole kiitetty niinkuin häntä, ketään ei ole rakastettu niinkuin häntä. Hän sai kyllä kokea nurjuutta, kylmyyttä ja vääryyttäkin, kuten jokainen voimakkaasti toimiva ihminen, mutta kiitos, jonka hän elinaikanaan saavutti, oli niin yleinen, ehdoton ja lämmin kuin vain harvalle kuolevaiselle on suotu.
Näyttämövalaistuksella voidaan paljon kaunistaa, ja näyttämö valaistuksessa Ida Aalberg useimmille aikalaisilleen esiintyi.
Eräs saksalaisen teatterin historioitsija on »tähti»taiteen heikkouksia kuvatessaan väittänyt, että jumaloiminen, joka yleisön taholta tuli suurten yksityisten näyttelijäin osaksi, oli kohtuutonta ja jo sinänsä muka osoitti taiteellista rappiotilaa.
Jos joku ihminen Suomessa on saanut osakseen kritiikitöntä jumaloimista, niin juuri Ida Aalberg. Hurmio, jota hän kylvi ympärilleen, riisui tavallisesti aseet kaikelta kritiikiltä. Monesta on tuntunut mahdottomalta, että hän olisi milloinkaan voinut olla taitamaton lapsi ja ihminen, jolla oli omat rajoituksensa ja puutteensa, niinkuin kuitenkin jokaisella ihmisellä on.
Oliko Ida Aalbergin suuruus vain joukkohurmion tuotetta, joukkohurmion, joka niin hyvin viihtyy näyttämötaiteen parissa?
Ei suinkaan! Kriitillinenkään tarkastaja ei voi kieltää, että Ida Aalberg sekä lahjoiltaan, pyrkimyksiltään että saavutuksiltaan oli poikkeuksellisen suuri ihminen.
* * * * *