Ida Aalbergin sanojen vuoksi Nataša Radlov kuitenkin jätti koulun. Ida Aalberg uskoi silloin hänelle käyneen huonosti, kohteli häntä hellästi kuin sairasta lasta, mutta kun Nataša Radlov ei tehnyt semmoista tunnustusta, jota Ida Aalberg odotti, tämä raivostui ja hälyytti tytön äidin.
»Äitini antoi minulle kirjeen, joka oli hyvin kuvaava Idalle, koska se selvästi näytti hänen ekspansiivisuutensa ja traagillisen elämänkäsityksensä. Kerroin kaikki äidilleni, ja hän lähti Idan luo. Palattuaan hän sanoi: »Ida odottaa sinua huomenna päivällä, hän voi hyvin pahoin ja hänellä on päänsärkyä; sinä olet mieletön hysteerikko.» Seuraavana päivänä menin hänen luokseen. Jumala auttakoon minua kertomaan kaikki oikein. Istun vierashuoneessa, kun ovi avautuu ja Ida astuu sisään, pää kääreessä, huulet yhteenpuristettuina ja silmät puoleksi alasluotuina. Kylmästi tervehdittyään minua ja pyydettyään istumaan hän alkaa puhua minulle kuin pienelle lapselle. — »Tahtoohan Nataša kahvia, eikö tahdokin? Nataša, tässä on mielenkiintoinen kirja, tahtooko Nataša nähdä?» Minä olin ihmeissäni ja vihdoin kysyin: »Aurinko, miksi puhutte minulle niin kummallisesti?» — »Nataša on lapsi ja minä osaan huonosti puhua lasten kanssa.» — »Mitä, en ymmärrä.» — »Ette ymmärrä? Oh, Te luulette, että minä olen yhtä herkkäuskoinen kuin äitinne. Ei, ei, ja sata kertaa ei. Minä olen ymmärtänyt kaiken, kaiken. Nataša on valehdellut äidilleen, jottei joutuisi ilmi, enkä minäkään voinut sanoa totuutta, säälin Teitä.» Hänen silmissään liekehti viha ja kiukku. »Kaikki on valhetta, valhetta, valhetta. Minä olen sairas Teidän valheenne tähden, ymmärrättekö? Se on paljas likaläjä.» Minä nousin: — »Kuinka Te uskallatte puhua noin, Teillä ei ole siihen oikeutta, minä en ole valehdellut.» — Riittää jo, riittää, me emme ymmärrä toisiamme.» — »Mitä sitten, pitääkö minun mennä?» — »Menkää.» — »Voinko jollain tavoin todistaa, että Te ette ole oikeassa?» — »Ette, todistukset eivät auta.» — »Eivätkö auta?» — »Eivät.» — »Mutta jos tapan itseni, uskotteko sitten?» Vaitiolo. Huoneessa on aivan hiljaista, ja ajatuksiinsa vaipuneena Ida istuu matalalla tuolilla uunin edessä, liikkumattomana, katsoen suoraan eteensä. Menen ulos. Otettuani päällysvaatteet ylleni palaan sisään sanoen: »Hyvästi siis, jollen voi muuten todistaa, kuolen.» — »Ei tarvitse.» — »Millä tavoin sitten selvitän sen?» — »Aika ja kohtalo antavat selvityksen.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne lausuttiin kuin murhenäytelmässä tasaisella, hiljaisella äänellä ja menivät kuin murhenäytelmässä suoraan sydämeen ja näyttivät yhdellä kertaa tulevan uuden tien ja tulevat uudet kärsimykset. Menin pois. Ja nyt alkoivat vuodet, jotka vietin erossa hänestä, tuskan ja kyynelten vuodet. En osaa kertoakaan minkälaista oloni oli ensimmäisinä kuukausina. Elin vain hänen muistostaan, hänen kirjeistään. Kuin mieletön kirjoitin hänelle kirjeen toisensa jälkeen, saamatta sanaakaan vastaukseksi; sitten heitin kirjoittamisen ymmärtäen, ettei ollut vielä aika ja ettei se veisi mihinkään, ja aloin odottaa.»
Moskovan Taide-teatterin eräässä näytännössä Ida Aalberg kerran huomasi Nataša Radlovin, mutta kääntyi hänestä pois ja teki loukkaavan eleen. Vasta kahden vuoden kuluttua Ida Aalberg kirjoitti entiselle suosikilleen ja pyysi tätä saapumaan luokseen Helsinkiin.
»Muistan, miten minussa taistelivat jälleennäkemisen halu ja toiselta puolen itserakkaus ja ylpeys; jälkimmäiset voittivat, ja kohtauksemme siirtyi vielä puoli vuotta eteenpäin. Elokuussa 1911 sain toisen kirjeen, jossa hän kutsui minua luokseen Viipuriin — ja minä menin. En vieläkään tiedä, mikä antoi aihetta näihin kirjeisiin, satunnainen kohtausko joidenkin minulle läheisten henkilöiden kanssa, vai tunsiko Ida, että eroamme oli kestänyt tarpeeksi kauan — emme koskaan puhuneet siitä.»
Kun Nataša Radlov saapui Augustenhofiin, oli Ida Aalberg paraillaan näyttämöharjoituksessa. Tämän palatessa tyttö juoksi avoimin sylin vastaan: »Aurinko, Aurinko!» — »Oi Nataša, Nataša!» Olimme vähällä tukehduttaa toisemme emmekä voineet kylliksemme katsella nauraen toisiamme.»
»Ja me puhelimme, puhelimme. Niin juuri, puhelimme. Miten harvoin elämässä puheleekaan niin, että on ikäänkuin asia johtuisi asiasta, ajatus ajatuksesta, sytyttäen yhä uusia tähtiä, avaten yhä uusia syvyyksiä. Vain hän osasi puhua niin paljon sanoillaan, samoinkuin hän yksin osasi kuunnella niin, että kertomus tuli kuin itsestään, suoraan sydämestä, ikäänkuin iloiten löytäessään ymmärtämystä.»
Täydellinen sopu palasi, ja Nataša Radlov sai tämän käynnin jälkeen monia todistuksia Ida Aalbergin rakkaudesta ja hellästä huomaavaisuudesta. Hän joutui lähempää kuin kukaan vieras ihminen seuraamaan Ida Aalbergin viimmeisiä vaiheita. Hän vei kukkia rakastamalleen taiteilijalle, kun kuuli tämän sairastuneen vuoden 1915:n alussa. Tästä käynnistään hän kertoo:
»Korkeitten tyynyjen varassa, kuumeinen loiste silmissä ja kuumeen puna sisäänpainuneilla poskilla makasi Ida ja tervehti minua tuskin kuuluvalla, heikolla, soinnittomalla äänellä. Istuuduin hänen viereensä, ja vaikka koko ajan koetin estää häntä puhumasta, en onnistunut siinä. Saatuaan kukkani Ida hengitti kauan niiden suloista keväistä tuoksua ja kuiskasi: »Iloitsen, iloitsen näistä kukista.» Sitten hän tuli levottomaksi ja alkoi puhua minulle — mistä luulette hänen puhuneen? — ei sairaudesta, ei unettomista öistä, vaan katkonaisin kuiskauksin hän viimeisen kerran puhui taiteesta ja teatterista, Jeanne D'Arcista. Oi, miten kiitän taivasta noista hetkistä, hänen pyhistä sanoistaan: — Nataša, olen ymmärtänyt jotakin, mitä en koskaan ole tuntenut niin voimakkaasti, jotakin, minkä olen omaksunut, olen ymmärtänyt, miten voi antaa elämänsä Jumalan käsiin, tahtonsa Jumalan käsiin. — Nyt näen Jeannen, Alexander, näytä Murillo.» Ja Aleksander Aleksandrovitš toi kuvan, Murillon Madonnan, joka on Eremitagessa ja jonka asento ja liike olivat kiinnittäneet Idan mieltä ja auttaneet häntä muodostamaan kuvaa Jeannesta. — »Älkää puhuko enää, Aurinko, se vahingoittaa Teitä, älkää puhuko», pyysin minä suudellen hänen hentoja käsiään.»
Kun Ida Aalberg tammikuun 17 p:nä 1915 kuoli Pietarissa, oli Nataša Radlov hänen läheisyydessään. Venäläinen nainen on kuvannut ihaillun ystävättärensä viimeistä kamppailua ja omistanut tämän muistolle syvää rakkautta uhkuvia sanoja.