»Olin seitsemäntoistavuotias, kun ensi kerran tammikuussa 1905 näin hänet näyttämöllä. Näyteltiin »Hedda Gabler» ja Pietarin Komedia-teatteri oli täpötäynnä kansaa. Odotin vapisevin sydämin näytännön alkua — ja mitä näin? Näyttämöllä oli ikävä, väsynyt nainen, ilman innostuksen varjoakaan. Tämä oli ensimmäinen kohtaamisemme. Tultuani kotiin sanoin: »En ymmärrä, mitä ihmeellistä siinä oli, minusta se oli ikävää!» Kolmen päivän kuluttua sain pääsylipun »Rosmersholmiin». Läksin, koska pidin tästä kappaleesta, ja osaksi myös pelkästä uteliaisuudesta. Saatoinko aavistaa, että minulle avautuisi taivas, että minulle nero tuona iltana paljastaisi elämän syvimmän salaisuuden. Ei, se ei ollut hän, tuo sama, joka oli näytellyt Heddaa. — Rebekkaa ei näytellyt kukaan, näyttämöllä liikkui, eli ja kärsi elävä Rebekka; niin, hän oli elävä, ei ollut enää näyttämöä, tuntui kuin ei olisi ollut katselijoita, oli vain nero, jonka Jumala oli lähettänyt — — —. Ja kaikki, kaikki unohtui sinä iltana. Ihminen, joka tuli sinne pienine murheineen, näki surun ja unohti omat murheensa; ihminen, joka tuli sinne pahoin ajatuksin, puhdistui hänen näytellessään, ja kaikki paha katosi; ihminen, joka tuli epäuskoisena, uskoi. Noina kolmena tuntina, joina näin viheriät silmät innostuksesta loistavina, ylimaallisina, ja kuulin äänen, joka tunkeutui sydämen syvimpään sopukkaan, minulle avautui koko maailma. Ja teatterista tuli pyhäkkö; siinä juuri oli hänen voimansa, että hänen teatterissaan teki mieli rukoilla. Tuo ainoa ilta antoi minulle voimaa, uskoa, iloa, halua tehdä työtä loppumattomiin.»
Myöhemmät näytännöt, varsinkin »Kamelianainen», lisäsivät yhä Nataša
Radlovin ihastumista:
»Kamelianainen» annettiin jäähyväisnäytäntönä, ja sali oli täynnä kukkia, valkoisia narsisseja satoi aivan satamalla ja Aurinko, niin nimitin ajatuksissani Ida Aalbergia ja niin nimitin häntä kaikkina noina kymmenenä vuotena, otti kukat ja onnellisena ja kiitollisena hymyillen painoi niitä hellästi rintaansa vasten. — — — Loppumattomiin seisoi ihmisiä esiripun edessä, loppumattomiin pyydettiin Aurinkoa näyttäytymään, uudelleen ja yhä uudelleen, ja hurmaantuneiden, heltyneiden äänten kohina täytti pienen teatterin. Ja minä, minä uin kyynelissä, olin kuin järkeni menettänyt, näin ainoastaan hänet, joka oli minun Aurinkoni, minun rakkauteni, sillä nyt minä rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ajatellen häntä ja hänen taidettaan minä heräsin ja nukuin, kiittäen häntä onnestani. Tämä oli minun ensimmäinen ja mieletön rakkauteni; hänen ja hänen taiteensa tähden minä uskoin, että elämä on ihana, että elämällä on tarkoitus ja päämaali, jonka edestä kannattaa elää, ja nuoren mielen kiihkeydellä minä päättelin: on yksi päämaali — teatteri; sinne täytyy mennä ja päästä Auringon luo, öisin heräsin haluun päästä pikemmin alkamaan työni, pikemmin antamaan voimani, henkeni Idalle ja hänen kauttaan teatterille. Tunteeni täytti minut niin, kiitollisuuden ja rakkauden tunne, että vihdoin en enää kestänyt, vaan lähetin hänelle ensimmäisen kirjeeni. En pannut siihen osoitetta, enkä pyytänyt vastausta.»
Koulussa saatiin pian tietää Nataša Radlovin suuresta rakkaudesta, ja eräs opettajattarista, joka entuudesta tunsi Ida Aalbergin, ehdotti, että käytäisiin yhdessä tämän luona. Nuori tyttö oli onnesta aivan sekaisin. Vihdoin hän on Ida Aalbergin valoisassa kodissa:
»Kuului silkin kahinaa ja hänen pehmeä suloinen äänensä: »Heti, heti», ovi aukeaa ja nopein askelin, kädet ojennettuina, kirkas hymy huulilla ja vihreissä silmissä hän astuu sisään koko olento täynnä innostusta, täynnä tenhoa. Ainoastaan hän osasi noin tervehtiä, noin katsoa toisen sydämen sisimpään, kauan, lämpimästi, sillä heti valloittaen ja lähentäen itseensä ihmiset. En osaa mitään kertoa keskustelustamme: oikeastaan vain opettajattareni Varvara Petrovna keskusteli Idan ja hänen miehensä Aleksander Aleksandrovitšin kanssa. En kuullut siitä paljoa, hän piteli kättäni omassaan, ja minä vain ajattelin, elinkö todella vai oliko kaikki tämä unta. Kuin unennäkö kului tuo tunti Idan luona, ja oli aika sanoa hyvästi. Mutta ennen hyvästijättöä minä kokosin kaiken rohkeuteni, joka oli minut jättämäisillään, ja sanoin: »Minulla on Teille suuri, hyvin suuri pyyntö, tuossa on valokuvanne, kirjoittakaa siihen nimenne ja antakaa se minulle.» »Kyllä, heti.» Hän nousi nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen. Mutta ei kulunut minuuttiakaan ennenkuin kuului hänen äänensä: »Tulkaa tänne, tulkaa, nopeasti.» Sydän kurkussa menin hänen luokseen, ja siitä alkoi ensimmäinen tuttavuutemme. — »Tekö siis olette Radlova?» Ida piteli kädessään käyntikorttiani ja näytti tuumivan jotakin. — »Niin.» — »Tekö kirjoititte minulle viikko sitten?» — »Minä, minä, antakaa anteeksi», sopertelin minä punastuen. — »Ei, ei, kirjoittakaa vain, kirjoittakaa vielä, olin hyvin, hyvin liikutettu kirjeestänne.» Hän katsoi minuun pitkään, otti minut luokseen ja suuteli minua otsalle. Sitten hän valitsi vielä valokuvan, kirjoitti siihen ja antoi sen minulle.»
Nataša Radlov sai kiihkeän halun teatteriin, mutta kun hän tiesi, että kotona oltaisiin jyrkästi vastaan, hän kerran karkasi koulusta ja pyrki Ida Aalbergin puheille. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan ja puhui nuorelle tytölle vakavasti:
»Täytyy syventyä itseensä — se on oppimista. Täytyy etsiä sisällystä omasta itsestään — ymmärrättekö? Mutta ennen kaikkea: vaalikaa tuota ihanteellisuutta, joka loistaa silmistänne. Vaalikaa sitä, sillä se on tärkein kaikesta, taistelkaa sen puolesta, puolustakaa sitä kaikin voimin kaikkea huonoa ja alhaista vastaan. Menkää, mikäli voitte, asioiden ytimeen, kärsikää, sillä ilman kärsimystä ei ole luomiskykyä.»
Seuraavina aikoina Nataša Radlov tapasi usein Ida Aalbergin ja kiintyi tähän yhä enemmän. Nuori tyttö oli niin hurmaantunut Ida Aalbergin taiteeseen, että otti pahakseen, kun tämä sanoi vain puolinaisenkin kiitoksen Moskovan Taide-teatterin esityksistä. Ihmisenä Ida Aalberg säilyi loppuun asti kaiken vertailun ulkopuolella, vaikka Nataša Radlov joutui suuressa rakkaudessaan kärsimään mitä kamalimpia tuskia. Ida Aalberg pyysi hänet seuralaisekseen Budapestiin syksyllä 1907, ja riemulla, jonka tuo ehdotus herätti, ei ollut mitään rajaa. Unkarissa Ida Aalberg sai yhtäkkiä epäluulon, että Nataša Radlov ei ollutkaan se vilpitön tyttö, jona hän oli häntä pitänyt, ja siitä seurasi sarja ikäviä kohtauksia, syytöksiä ja ehdotus, että he eroaisivat. Nataša Radlov pyörtyi kuullessaan kylmiä sanoja jumaloimansa olennon huulilta, ja silloin hän pääsi uudelleen armoihin. Sovinto palasi heidän välilleen, mutta kun Ida Aalbergin epäluuloisuus oli kerran herännyt, se tahtoi yhä uudistua.
Nataša Radlov meni venäläiseen teatterikouluun valmistuakseen näyttelijäksi. Siellä hän pian pääsi selville, ettei teatteri ollutkaan se pyhyyden ja jumaluuden temppeli, jolta se oli hänestä näyttänyt, kun hän oli katsellut Ida Aalbergin työtä ja olemusta.
»Tänä syksynä oli koulussa vielä kurjempaa kuin ennen, opettajat hakkailivat vielä enemmän naisoppilaita ja vaatimukset olivat vielä tyhmemmät. Saattaa olla, että ympäristö oli painanut minuun leimansa ja minä olin alkanut toisinaan arvostella asioita kevytmielisemmin kuin ennen, olin piloillani omaksunut joitakin sanoja ja kerroin tapani mukaan kaikki Idalle. Ja nyt alkoi hänen suhteessaan minuun ilmetä jonkinlainen kylmyys, joskus pilkallisuus, joskus halveksuminen. Muistan erään hänen kirjelippunsa: »Olen Eremitagessa huomenna täsmälleen k:lo 1, Tekin voitte vielä olla täsmällinen.» Mutta minä en kevytmielisyydessäni antanut mitään arvoa tuolle Idassa tapahtuneelle muutokselle. Vähää ennen joulua alkoivat opettajain hakkailut mennä yli rajojen, meistä alettiin juoruilla koulussa, ja minä tulin tajuihini. Itkien kerroin kaikki Idalle ja hän vastasi: »Ihminen ei voi kestää sitä.» Samalla hänen silmänsä katsoivat sieluuni niin moittivasti ja niin vihaisesti, että minun tuli paha olla ja minä huudahdin: »Teillä ei ole oikeutta sanoa, että minä en ole ihminen.»