»Hur stark är icke ändå människoviljan,
När hon med snillet vandrar hand i hand!
Så kan den säga, som såg Dig på tiljan
För första gången i »På Lemos strand».
Det var om sjelf Du minnes, den teater,
Som inredd var i »Otava-salong»;
Där såg jag Dig så rädd, med tvungna later:
Ty konstens verld var än för Dig så trång.
Du tycktes mig orolig, liksom flarnet,
Som böljan drifver fram å skummig elf;
»Hvad månde också bli af detta barnet?»
Jag tänkte då i tysthet för mig själf.
Ett år förgick, och då jag såg Dig åter
På samma tilja, så förändrad här,
Jag blygdes smått — och hoppas Du förlåter
Om själf Du mins Din tjusande 'Jane Eyre'.»[8]
Runo on tiedonantajana kyllä varsin epäluotettava. Niinpä Ida Aalberg näytteli »Jane Eyreä» vasta 1879 eikä tuossa osassa milloinkaan esiintynyt Porissa. Hän on kuitenkin saattanut, kuten itsekin myöhemmin on muistellut — ellei nyt muisteleminen ole johtunut juuri tästä runosta — esiintyä ensi kerran »Lemun rannalla» kappaleessa, vaikka paikkakunnan sanomalehdet eivät tietäneet siitä mainita mitään. Ainoa nimeltä mainittu henkilö K.G. Rosendahlin vähäisessä isänmaallisessa laulunäytelmässä oli Aug. Aspegren, jonka sanotaan olleen hyvä korpraali Knall. Sensijaan voidaan pitää varmana, että Ida Aalberg Porissa joutui esiintymään kappaleessa »Erehdykset eli promotioonimuistoja», sillä »Satakunta» kirjoitti: »Herra Tavaststjernan musiikki antoi puheosille miellyttävää vuoroa, ja nuori neiti Ahlberg otti tällä näyttämöllä ensimäisiä vähän arastelevia askeleitaan.»
Seuraavina kuukausina eivät sanomalehdet sisältäneet mitään tietoja Ida Ahlbergin näyttelemisestä, mutta luultavasti hän oli esiintynyt, koska Ismael Kallio Bergbomille lähettämässään kirjeessä sai syytä seuraavaan purkaukseen: »Minä en ymmärrä mistä hän on saanut semmoisen teeskennellyn lausumatavan scenillä, jota näkyy hänen olevan hyvin vaikea jättämään ja jota hän ei kumminkaan käytä jokapäiväisessä puheessaan. Arvelin hänen antaa yksityisesti lukea osansa Perjantaina, mutta kuten muistanet, nimitin viime kirjeessäni, etten ollut oikein terve viime päivinä.»[9] Ja hän sanoo samassa kirjeessään vielä: »Mitä Preciosan antamiseen tulee, niin täytyy minun huomispäivänä koettaa Ahlbergin lausumista Preciosana. Hän on lukenut osan rouva Aspegrenin edessä, siitä saan nähdä, jos hän siihen sopii, jollei, saapi Tötterman koettaa.»
Preciosana Ida Aalberg esiintyi ensi kertaa Oulussa. Sanomalehdet eivät puhuneet hänestä mitään, mutta Oskari Viilto, joka oli palannut teatteriin, kirjoitti suorituksesta Bergbomille: »Hän oli mielestäni sangen viehättävä, etenkin ensimäisessä näytöksessä, jossa oli ehtinyt paremmin kypsyä; epätasaiset liikuntonsa tulevat varmaan aikaa voittaen sulavammiksi.» »Preciosassa» on nimiosan esittäjällä myöskin laulunumeroita, ja on omituista, että Vilho saattoi antaa niin suopean arvostelun, sillä erään toisen asian yhteydessä hän tiedoitti teatterin johtajalle: »Ahlbergilla sanotaan olevan niin huono gehöri ettei juuri kelpaisi laulamaan Taalaan kesäöillä.»
Sanomalehtien taidearvostelut olivat tähän aikaan luonnollisesti niukkoja ja vähän sanovia. Lehdet ilmestyivät maaseutukaupungeissa harvoin, ja on ymmärrettävää, kun tällaisen pienen lehden arvostelija kirjoitti, että »viikkolehden ei sovi kaikkia esiintyjiä arvostella». Eräs toinen arvostelija taas avoimesti ja vaatimattomasti tunnusti, ettei hän »korkeampaa taidetta lainkaan ymmärrä». Syksyllä 1875 Ida Aalberg sai Porissa, missä teatteri uudelleen vieraili, pari lyhyttä mainintaa. Tyttöosassaan »Gringoiressa» hänen näyttelemisessään sanottiin ilmenneen »viehättävän naivitetin» ja tunnustettiin, että »Ahkeruus ja innokkaisuus on johtanut neiti Töttermanin edemmäksi taiteen pitkällä tiellä, neidit Hellsten ja Ahlberg ovat voittaneet ensimäisen ujoutensa ja pelkonsa.» Mutta myöskin pääkaupungin lehdillä oli varsin vähän sanomista, kun puheosasto vuoden lopulla pistäytyi sinne. Suomalaisuutta suosiva »Morgonbladet» kirjoitti laajemmin ja paremmin kuin »Uusi Suometar», mutta »Helsingfors Dagblad» ja »Hufvudstadsbladet» eivät sanoneet mitään. »Morgonbladet» tiesi kertoa Ida Ahlbergistakin, että kappaleessa »Onhan pappa sen sallinut» »neidit Ahlberg ja Stenberg voittivat yleisön suosion esiintymisensä naturalismilla», ja »Uusi Suometar» arvosteli, että v. Moserin »Yhdistysjuhlassa» »neidet Savolainen, Hellsten ja Ahlberg sekä herrat Lundahl ja Leino suorittivat tehtävänsä tyydyttävästi.» »Preciosasta» »Uusi Suometar» kirjoitti: »Päähenkilönä näytteli neiti Ahlberg sangen suloisesti, ja ylimalkain sujui esitys hyvin.»
Jo vuoden 1875 arvosteluista voi nähdä, että Ida Aalberg oli yksi niistä tuhansista näyttelijöistä, jotka ensi menestyksestään, tai oikeammin: osakseen tulleesta suosiosta, saavat kiittää nuoruuttaan. Nuoruuttaan ja nuorekasta suloaan hän näytti yleisölle, kyky ja taide olivat vielä tulevaisuuden huomassa. Hän oli vielä melkein lapsi, ellei iältään, niin ainakin ulkonaiselta olemukseltaan. Kaarola Avellanin, joka kesällä 1876 Kuopiossa liittyi Suomalaiseen teatteriin, oli vaikeata uskoa, että Ida Aalberg olisi silloin ollut jo kahdeksantoista vuoden ikäinen. Hän oli pitkä ja laiha tyttö, hänellä oli suuret siniset silmät, seurassa hän ei puhunut paljoa, ja yleensä häntä pidettiin sangen yksinkertaisena, melkeinpä tyhmänä. Kerrotaan Kaarlo Bergbomin kuulleen moitteita siitä, että hän salli moisen pikku hanhen olla teatterissa. Vuosi 1876 ei tuonut mitään sanottavaa muutosta. Suomalainen teatteri vaelteli sangen paljon ja Ida Aalbergista kerrottiin perin vähän. »Pietarin Lehti» sai »Puolan juutalaisen» johdosta todeta, että »neiti Ahlberg on sievä tyttö», ja viipurilainen »Ilmarinen» näki hänet »hyviä toiveita» antavaksi kertoen lisäksi: »Neiti Ahlbergin kieli on erittäin ihanan sointuista ja viehättävää.» Vuoden lopulla hämeenlinnalainen lehti sanoi hänen jo liikkuvan ja toimivan näyttämöllä »ihan moitteettomasti».
Vuonna 1876 Ida Ahlberg näyttää muuttaneen nimensä kirjoitustapaa. Tämän jälkeen hän oli Ida Aalberg. Samana vuonna joukko ylioppilaita Helsingissä muutti ruotsinkieliset nimensä suomalaisiksi, m.m. Lauri Kivekäs. Oliko nuoren näyttelijättärenkin nimenmuutos suomalaisen kansallishengen ilmaus?[10] Jos niin oli, oli se ainoa näkyvä ja varsin puolinainen ilmaus suomalaisuuden vaikutuksesta Ida Ahlbergiin. Jäljellä olevat ruotsinkieliset kirjeet vuodelta 1876 osoittavat melkein yhtä naivia tyttöä kuin kirjeet vuodelta 1875, joissa kaikki aatteellisuus on kaukana, mutta joissa tyttömäisesti lörpötellään elämän pikku tapauksista. Ainoa merkki, josta voi päätellä, että Ida Aalberg jo 1876 pyrki eteenpäin taiteessa, on ruotsalaisen kirjailijan Alfhild Agrellin uudenvuoden päivänä 1877 kirjoittama kirje. Se osoittaa, että Ida Aalberg oli tutustunut häneen ja tutkinut osaa, jota hän vasta monta vuotta myöhemmin joutui näyttelemään, nim. Violan osaa Agrellin näytelmässä »Pelastettu». Alfhild Agrell kirjoitti: »Hyvä neiti Alberg!