Monesti on työtä tehdessäni tuntunut siltä, että Ida Aalbergin elämän kuvaaminen kaipaisi romantikon ja runoilijan kynää. Eikö kirja, jossa olisi mielikuvituksen lentoa, lyyrillisyyttä ja voimakas persoonallinen väritys, sopisi paremmin kuvaamaan häntä, taiteilijaa, jonka sielun sanotaan olleen intohimoa ja myrskyä, ja naista, joka kylvi ympärilleen hurmiota, kuin tyyni ja kriitillisyyteen pyrkivä teos monine — mahdollisesti hyvinkin arkipäiväisine — totuuksineen?
Mitä ovatkaan tosiasiat, joihin kuvauksessani koetan nojautua?
Taidearvosteluja, kirjeitä ja muistelmia, joiden pätevyydestä ja
todistusvoimasta voi olla eri mieltä. Tärkein ja varmin tosiasia, Ida
Aalbergin oma taide, on iäksi häipynyt silmistämme.
Emile Faguet sanoo Francisque Sarceysta, kuuluisasta ranskalaisesta teatteriarvostelijasta, laatimassaan ylistävässä muistokirjoituksessa:
»Hän erehtyi sangen usein, hän puhui itseään vastaan toisinaan, ja kuitenkin, sanon sen vielä kerran, hän oli luotettavin kaikista ranskalaisista näyttämötaiteen arvostelijoista. Näin väittäessäni pidän parhaana sitä, joka vähimmin erehtyy.»
Ida Aalbergin aikalaiset ovat paljon kirjoittaneet hänen taiteestaan. Jos todella olisi keinoja määrätä, kutka heistä ovat vähimmin erehtyneet, voisi turvallisin mielin laatia hänen elämäkertansa.
Kirjeet ovat tavallisimmin tilapäistuotteita. Kokoelma Ida Aalbergin kirjeitä ei anna oikeaa kuvaa hänen henkensä voimasta eikä siitä, mihin hän parhaina hetkinään pystyi.
Muistelmat, kirjallisetkin, ovat persoonallisten tunteitten värittämiä. Esitykselle, joka pyrkii totuuteen, on suullinen muistitieto kaikkein petollisin pohja.
Siis totuus, jonka näillä edellytyksillä sanon Ida Aalbergista, on puolinaista ja epävarmaa ja kuva, jonka voin hänestä piirtää, jää valjuksi ja verettömäksi.
Nykyhetkellä, jolloin vasta vuosikymmenen on kulunut Ida Aalbergin kuolemasta, monen tosiasian julkaiseminen saattaa olla uhkarohkeata. Sellainenkin, mikä ehkä viidenkymmenen vuoden päästä olisi kaunista totuutta, voi nyt tuntua häikäilemättömältä tahdittomuudelta ja rumalta julkeudelta.
Kuitenkin olen ottanut epävarmaankin totuuteen pyrkimisen, asiallisen pohjan ja jyrkän puolueettomuuden kuvaukseni lähtökohdaksi ja ohjeeksi. En yritä etsiä Ida Aalbergin ylistykseksi kauniita sanoja enkä ratkaista hänen arvoaan tuottavan mielikuvituksen avulla. En kirjoita tätä kirjaa yksinomaan Ida Aalbergin persoonallisia ystäviä ja ihailijoita varten, sillä uskon, että hän on enemmänkin kuin rakas muisto, selittämätön ihme tai kaunis kuva: nykyiselle ja tulevalle Suomelle hän on lähinnä kulttuuriprobleemi, jonka arvot ennemmin tai myöhemmin kaikissa tapauksissa ratkaistaan vain mahdollisimman objektiivisella ja puolueettomalla tutkimuksella.