Kaikkia niitä henkilöitä, jotka tiedoillaan ja neuvoillaan ovat tukeneet tätä yritystäni, ensimmäisen yhtenäisen Ida Aalbergin elämänkuvauksen laatimista, pyydän sydämestäni kiittää. Jos kuvaukseni havaitaan aihettaan vastaamattomaksi ja vajavaiseksi, ei se ole heidän vikansa. Erikoisen arvokkaalta on minusta tuntunut avuliaisuus, jota seuraavat henkilöt ovat osoittaneet: vapaaherratar Irja Uexkull-Gyllenband, neiti Bertha Forsman, rouva Maila Mikkola, neiti Ellen Nervander, rouva Katri Rautio, neiti Kaarola Avellan, neiti Mandi Alcenius, neiti Bärtta Rainio, rouva Emmy Rejman, rouva Hilja Jorma, rouva Allen Pippingsköld, insinööri Antti Antero, kouluneuvos K. Kerkkonen, taloustirehtööri Emil Sipilä, arkkitehti Josef Stenbäck, kirjailija Jalmari Finne, professorit Valfrid Vasenius, O.E. Tudeer, Hj. Appelgren-Kivalo ja V.A. Koskenniemi, lehtori Niilo Lehmuskoski, nimismies L.M. Ojala, Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Adolf Lindfors, Axel Ahlberg ja Jussi Snellman, kihlakunnantuomari Arthur Pippingsköld, asemapäällikkö H. Pippingsköld sekä filosofiantohtorit K.K. Mejnander ja E.A. Tunkelo. Pyydän heille kaikille lausua vilpittömän kiitokseni.
Helsingissä lokakuussa 1925.
I. R.
I.
VANHEMMAT.
Ensimmäinen kysymys Ida Aalberg-arvoituksen ratkaisemisessa on kysymys siitä, mikä osuus verellä ja sukuperinnöllä oli hänen persoonallisuutensa ilmenemisessä ja hänen taiteellisessa työssään.
Useimmat niistä, jotka tutustuivat Ida Aalbergiin hänen elämänsä parina viimeisenä vuosikymmenenä, voinevat loihtia mieleensä kuvan aatelisnaisesta, joka osasi kantaa arvonsa niin moitteettomasti kuin ikänä kukaan synnynnäinen rotunainen.
Eräs Ida Aalbergin naispuolisista ihailijoista, hänkin aatelinen, on kirjoittamassaan muistelmassa kuvannut juhlaa, joka 1899 vietettiin Seurahuoneella Helsingissä ja jossa ihailtu taiteilija oli mukana. Läsnä oli myöskin Ellen Key ja koko kaupungin henkinen aristokratia. Varsinaisen juhlan jälkeen asetuttiin sivuhuoneisiin. »Silloin astui sisään Ida Aalberg, hienona, notkeana, varmana, maailmannaisena eleissään ja olemuksessaan, tenhoavana myöskin näyttämön ulkopuolella. Kaikkialla, missä hän kulki, häntä ympäröi juhlatunnelma ja ihailu. — Sellaisena hänet muistan.»
Virtasiko Ida Aalbergin suonissa ylimysverta tai voidaanko hänen olemustaan selitettäessä vedota edes perittyyn kulttuuriin? Vai voiko syvien rivien lapsi ponnistuksillaan ja loistavilla luonnonlahjoillaan yhden elämän aikana kohota sellaiseen hienostuneisuuteen ja täydellisyyteen kuin Ida Aalberg ainakin monen aikalaisen silmissä nousi?
Itse Ida Aalberg tuntuu uskoneen, että hänen esi-isäinsä joukossa oli miehiä, joilla oli ritarikilpi ja aatelisarvo. Ei ole tietoa, mitä perusteita hänellä oli tähän luuloonsa, mutta semmoisen viittauksen hän ainakin teki, kun Maila Talvio erästä kirjoitelmaa varten kyseli taiteilijan vanhemmista ja lapsuudesta.