Oskari Vilho on Bergbomille kirjoittanut vaikutelmistaan:
»Sinä kysyt, kuinka nti Aalberg on edistynyt? Siihen saatan suurella mielihyvällä vastata: paljon, hyvin paljon. Hän on kerrassaan kohonnut taiteilijaksi. Tosin on hän tuonut rikkaruohojakin vähän mukanaan, mutta näillä ei näy olevan niin syvät juuret, ettei hän omalla työllään voi helposti niistä päästä. Esim. tuo saksalainen tapa maalata sanoilla ei oikein soveltune suomenkieleen, joka on niin ääntiörikas ja pitkäsanainen. Muun muassa Aalberg nielee, tai oikeammin vivahduttamisen kautta hävittää sanojen päätteet, etenkin pitemmissä sanoissa. Vaan tuosta hän kyllä pääsee. Summa se, hän on edistynyt, ja tästä lähin hän ei enää lue rooliansa, hän tutkii sitä. Sen huomasin selvästi Laurastaan Maantien varrella.»
Vilhon arviointi oli sekä epämääräinen että epäselvä. Mitä hän oli käsittänyt »sanoilla maalaamisella»? Todennäköisesti Ida Aalbergin äänellistä moduloimiskykyä, joka oli Seebachin koulun tulos. Lausuntataito epäilemättä oli suomalaisen teatterin useimmilla jäsenillä sangen alkeellisella kannalla, ja Ida Aalbergin ulkomailta tuomat voimakkaat korostukset ja detaljeerattu lausunta hämmästyttivät yksin Vilhoakin, vaikka tämä oli Parisissa nähnyt semmoisenkin tekniikan mestarin kuin Coquelinin. Sanojen nielemistä ei voi selittää »sanoilla maalaamisesta» johtuvaksi, ja turkulainen lehti totesikin »Maantien varrella» esityksen johdosta:
»Neiti Aalberg esitti Lauran osan kevyesti ja miellyttävästi. Se, että hän sanoo sanat selvästi, on kiitettävää, ja toivottavasti kykenee jonkun verran avaamaan korvat muutamilta teatterin nuorimmista jäsenistä, joilla on väsyttävä tapa puhua niin nopeasti, että useinkaan ei oikein voi käsittää, mitä näyttämöllä esiintyvä herrasväki tarkoittaa.»
Marie Seebachin koulun vaikutusta saattoi lukea yksin Ida Aalbergin entisistäkin osista. Hänen heikkoudekseen mainittiin liialliset affektit. »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta »Åbo Underrättelser» kirjoitti:
»Hän esitti useat kohdat erinomaisesti, mutta vielä useammat suurella saksalaisella paatoksella, joka paikoittain oli aivan sopimaton tilanteeseen.»
Helsingissäkään, jossa teatteri aloitti näytäntönsä maaliskuun alussa 1879, ei Luise Miller »Kavaluudessa ja rakkaudessa» koitunut Ida Aalbergille ehdottomaksi menestykseksi.
»Uusi Suometar» kirjoitti:
»Neiti Aalbergin Luise Miller on sangen huolellisesti harjoitettu saksalaisen mallin mukaan, eikä tämä malli huono olekaan. Varsinkin on kiitettävää, että neiti Aalberg lausui hyvin selvästi. Tuo saksalainen tapa säännöllisesti koroittaa ja alentaa ääntä kävi kuitenkin mielestämme yksitoikkoiseksi ajan pitkään, niinkuin myös noiden 'ah'-huutojen paljous.[11] Että neiti Aalberg on edistynyt osoitti hän varsinkin muutamissa kohtauksissa, joista mainittakoon vangitsemisen kohtaus ja myrkyttämisen. Ladyn luona paisui hänen pathoksensa liiaksi. Ylimalkain olisi yksinkertaisempi käsitys saksalaisesta porvaristytöstä meidän mielestämme oikeampi; mutta neiti A. toimitti osansa johdonmukaisesti niinkuin hän oli sen käsittänyt.»
Helsingin ruotsinkieliset sanomalehdet osoittivat kevätkaudella 1879 Ida Aalbergille suopeuttaan. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» piti häntä etevänä ja »jo nyt aika kehittyneenä näyttelijänä, johon ohjelmisto tulevaisuudessa pääasiallisesti tulee nojautumaan. – – Se, joka näki nti Aalbergin »Kuningas Renén tyttäressä», yhtyy kyllä tähän. Hänen näyttelemisessään oli kohtuutta ja älyä, lämpöä ja naivisuutta.» — – – Mutta »Uusi Suometar» oli koko kevätkauden 1879 melkeinpä sotakannalla; jos lehti antoikin joskus tunnustusta, niin se tuli siinä muodossa, ettei vastaanottaja voinut siitä iloita. Voi olla oikein, kun lehti oli kirjoittanut »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta m.m.: