Rakennusalalla se työ, johon Antti Ahlbergin nimi kunniakkaimmin liittyy, on Leppäkosken pitkän rautatiesillan teko. Hän sai suunnitelmien käytännöllisestä toteuttamisesta tässä työssä paljon kiitosta. Kerrotaan hänen monesti vaivanneen päätään ratkaistessaan teknillisiä vaikeuksia, joista hänellä ei ollut kokemusta. Mutta hän ei hellittänyt, vaan mietti itsepintaisesti, kunnes pääsi selvyyteen. Hänestä ei oltu suotta tehty Saimaan kanavan rakennustöissä koulitun miehistön johtajaa.
Kerrotaan myös, että Antti Ahlberg oli hyvin vaativa työnjohtaja. Hän ei sietänyt laiskureita eikä nahjustelijoita. Ja jos työväen keskuudessa syntyi riitoja ja tappeluita, mikä tapahtui usein, ei Ahlberg kutsunut avukseen Turenkiin majoitettuja kasakoita, niinkuin määrä oli, vaan antoi ojennuksen omalla voimallisella kädellään. Vihapäissään hän saattoi heitellä miehiä maahan ja jokeen, mutta nämä eivät uskaltaneet käydä häneen käsiksi, koettivat vain edempää pilkata nimittelemällä häntä »kuski-Antiksi».
Varsinkin väkijuomia nautittuaan Antti Ahlberg oli helposti ärtyvä ja tappeluun valmis. Ja väkijuomain käyttö oli siihen aikaan yleistä. Helsinki—Hämeenlinnan rataa rakennettaessa kotipoltto oli vielä sallittua. Selvänä Ahlberg sensijaan yleensä oli iloinen ja vilkas mies. Hänen ylin ystävänsä oli Jussi Pukuri niminen talonpoika ja huutokaupanpitäjä, joka oli »oikein semmoinen vanhan kansan viisas mies, osasi rovastillekin lukea annakan ulkoa». Usein nämä ystävykset elivät iloista elämää, joivat ja pelasivat korteilla »mariaassi»-peliä. He olivat kumpainenkin pelissään niin itsepintaisia, että voivat istua »vaikka viikon kortit käsissä, ei toinen eikä toinen antanut perään». Mutta oli heillä yhteisiä vakaviakin hommia; yhdessä he m.m. perustivat ensimmäisen tiilitehtaan paikkakunnalle, joka nykyisinkin on tunnettu tiiliteollisuuspaikka.
1862 kulki ensimmäinen juna Helsingistä Hämeenlinnaan, ja rautatie oli siis valmis. Antti Ahlberg otettiin Leppäkosken rataosan ratamestariksi. Hän sai asunnon valtion puolesta. Perheen kotina tuli tästä lähtien olemaan pieni punainen rakennus, jonka vieläkin voi nähdä junan ikkunasta, kun kulkee Leppäkosken aseman ohitse. Ennen aivan uneliaalle paikkakunnalle alkoi rautatien valmistuttua viritä liike-elämää. Jo 1860-luvulla Antti Ahlberg sai rakentaa huvilan kenraali Julius Mickwitzille, joka valitsi Leppäkosken kesänviettopaikakseen. Tämä herra oli hyvin innostunut tukkikauppoihin ja sai Ahlbergista itselleen hyvän apulaisen. Ahlberg kulki ostelemassa metsiä, ja Mickwitz oli häneen hyvin mieltynyt: kerrotaan, että heidän välinen sopimuksensa oli sellainen, että voitot oli pantava tasan, mutta mahdollinen tappio tuli Mickwitzin maksettavaksi. Ja Ahlberg tuntuukin näinä vuosina menestyneen hyvin. Hänellä oli luottoa pankissa, kuten oikealla liikemiehellä ainakin, ja 1870-luvun alussa hän osti itselleen Taappola nimisen tilan. »Minä teen rahaa vaikka -tuohesta», hän kuuluu näihin aikoihin sanoneen, ja joskus hän ehkä ansaitsi hyvinkin. Mutta Ahlberg ei nähtävästi osannut hallita rahoja, köyhäksi hän ainakin jäi. Taappolaa hän piti hallussaan vain vuoden, ja toisinaan kuuluu sattuneen, että ulosottomiehet tulivat vierailulle ratamestarin asuntoon.
Kun Ida Aalbergin nimeen läheisesti liittyvät iltahuvit 1870-luvulla tulivat muotiin paikkakunnalla, oli Antti Ahlberg mukana niitä järjestämässä ja ohjelmaa suorittamassa. Hän esiintyi monta kertaa näyttelijänä ja sai varsinkin Hoppulaisestaan »Murtovarkaudessa» paljon kiitosta. Suuren tyttären inspiratsioni ja kyky haltioitua näyttämöllä saattaa olla suorastaan isältä peritty lahja: Antti Ahlberg ihmetteli itsekin äkillisiä mieleenjohtumia, jotka hän toteutti näytellessään ja jotka vaikuttivat voimakkaasti yleisöön. Hänen sanotaan olleen mestari keksimään koomillisia vuorosanoja omasta päästään, ja vastanäyttelijät saattoivat olla pahassa pulassa koettaessaan pitää puoliaan hänen vilkasta mielikuvitustaan ja nopeaa älyään vastaan. Mutta iltahuveistakaan ei Ahlbergille koitunut yksinomaan kunniaa, sillä usein sattui, että hän esiintyi niissä juopuneena, ja silloin hän pyrki lähentelemään naisia, tai oli pelättävissä, että hän nostaisi tappelun.
Siitä, että Antti Ahlberg selvänäkin oli sydämikkö ja saattoi hakea oikeutta väkivaltaisin keinoin, on olemassa paljon kertomuksia. Niinpä kerran, kun eräs ratatöissä ollut työmies Leppäkosken sillan luona oli väittänyt, että Ahlberg oli pidättänyt pyhäpäivänä tehdystä työstä palkan, tämä kimmastui ja kävi mieheen käsiksi. Tällä kertaa Ahlbergin kuitenkin sanotaan kohdanneen väkevämpänsä, ankarassa yhteenotossa häneltä repesi paita, ja kun hän lähti poistumaan, huusi työmies hänen jälkeensä: »Miesten palkan pidättäjä ja ruununvaras, luuletko minua hakkaavasi kuten muita miehiä!» Tämä oli sentään liikaa. Ahlberg oli mennyt omalla rannallaan olleelle lautalle ja sillä seisoen melonut takaisin miehen luo hokien: »Vai olen minä miesten rahojen ja ruunun rosvo?» ja päästyään luo oli lauttaseipäällä pieksänyt herjaajansa tainnoksiin ja lopuksi heittänyt seipään poikittain maassa maanneen miehen päälle ja lausunut: »Anna sinä nyt minua selkään!» Vielä vanhoillaankin hänen sanotaan pystyneen kurittamaan erästä tunnettua tappelupukaria.
1880-luvun puolivälissä Antti Ahlberg, erään liian ankaran hummauksen jälkeen, päätti tehdä kääntymyksen parempaan elämään. Hän sai uskonnollisen herätyksen, ja hänen asunnossaan, jossa aikaisemmin oli tanssittu ja pidetty kekkereitä, pantiin nyt toimeen seuroja. Talon isäntä saattoi vieraidenkin läsnäollessa langeta lattialle polvilleen ja rukoilla hartaasti. Antti Ahlberg oli nimittäin uskonasioissa laestadiolainen, hihhuli, ja seurusteli nyt saarnamiesten ja hengellisten puhujien kanssa. Uskonnollista herätystä ei kuitenkaan kestänyt kolmeakaan vuotta.
Vaikka Antti Ahlbergin luonteessa olikin suuria varjopuolia, on häntä kuitenkin Leppäkosken aseman tienoilla mainittu »ylen hyväksi mieheksi». Hän oli auttavainen ja antelias, hänen sanotaan menettäneen rahoja ruvetessaan takausmieheksi, hän pelasti rohkeudellaan ja neuvokkaisuudellaan ainakin kolme kertaa ihmishengen. Jo Leppäkosken kartanossa ollessaan hän kerran, kun oli kyyditsemässä tuomari Spårea, oli osoittanut tavatonta miehuutta ja päättäväisyyttä. Vaunupari, jota Ahlberg ajoi, oli pillastunut ja ohjat olivat katkenneet, Lähellä oli koski ja näytti varmalta, että vaunut matkustajineen suistuisivat sinne, koska tulvavesi oli vienyt ylijohtavan sillan. Antti Ahlberg oli silloin nopeasti kavunnut pitkin vaunujen keskiaisaa hevosten suupieliin ja suitsista riippumalla saanut taltutetuksi vauhkoutuneet syöttiläät. Tämä tapahtui vasta jyrkänteen reunalla. Reippaasta teostaan Antti Ahlberg sai palkinnoksi kunniamitalin. Toisen kunniamitalin hänen kerrotaan saaneen siitä, että hän uimalla ja sukeltamalla pelasti rautatietöiden tarkastajan, joka pimeässä oli suistunut lautalta jokeen ja jo ennättänyt vaipua joen pohjaan. Erään hukkumaisillaan olleen pienen tytön hän niinikään toi uimalla maihin. Ehdoton pelottomuus on ehkä se Antti Ahlbergin ominaisuus, josta häntä kotipaikkakunnallaan enimmän on ihailtu ja josta siellä vieläkin kerrotaan tarinoita. Kun hän kerran kovakouraisesti rankaisi erästä suurikokoista ja voimakasta pohjalaista, niin tämä alakynteen joutuneena pyysi armoa ja kehoitti Ahlbergia lähtemään sovintojuhlille. Toiset kielsivät Anttia lähtemästä sanoen, että pohjalainen äkäisine veljineen kostaisi ja puukottaisi hänet sovintojuhlassa, mutta Antti Ahlberg lähti empimättä miehen mukaan, eikä hänelle mitään pahaa tapahtunutkaan.
Antti Ahlberg ei ollut mikään tavallinen tappelupukari. Hänessä oli suuren miehen ainesta. Niin vähäisissä ja kehittymättömissä oloissa kuin tuo villi ja intohimoinen henki elikin, hän ehti antaa näytteitä monipuolisista harrastuksistaan. Kotipitäjäänsä hän perusti työväen sairasapukassan. Hän ajoi köyhien asioita käräjillä ja otti innokkaasti osaa keskusteluihin kuntakokouksessa. Eivätkä hänen harrastuksensa koskeneet vain läheisen ympäristön ja kotipitäjän oloja. Hän oli sanomalehtien välityksellä muodostanut oman käsityksensä myös aikansa valtiollisista tapahtumista ja oloista. Kieliasiassa hän oli sangen kiivas suomalaisuuden mies ja puhui halventavia sanoja ruotsinkielestä. Hän oli mukana perustamassa Suomen työväen puoluetta ja lausui toivovansa, että joskus tulisi aika, jolloin torpparit vapautuisivat. Vävynsä Lauri Kivekkään kanssa Antti Ahlbergilla oli laajoja keskusteluja ulkomaiden asioista ja ulkopoliittisista kysymyksistä, jotka kovin kiinnittivät hänen mieltään.
Charlotta Ahlberg oli Antin puolisoksi tultuaan ja Janakkalaan muutettuaan ollut »oikein jalo ihminen». Hänen suvussaan on näkyvänä ominaisuutena taloudellinen henki ja säästäväisyys. Charlottan isä, Aleksander Lindroos, kykeni Hämeenlinnassa hankkimaan itselleen pienen talon, ja Charlottan sisar, Anna Lovisa, joka Hämeenlinnassa joutui avioksi suutarimestari J. Strömbergille, oli nuorempana tunnettu säästäväiseksi, vanhana itaraksi. Antti Ahlberg oli saanut vaimon, joka väsymättä saattoi uurastaa suuren perheensä hyväksi. Ratamestarin emäntä oli oivallinen kankaankutoja ja piti pariin otteeseen ruokatavarakauppaa ympäristön työväen varalle. Vaikka olikin kookas ja keski-ikäisenä lihava, Charlotta Ahlberg oli askareissaan ja toimissaan niin vikkelä, että Janakkalassa, joka tosin kuuluu Hämeeseen, sitä vieläkin ihmetyksellä muistellaan.