Sarah Bernhardt sanoo lapsuutensa ja nuoruutensa vuosista puhuessaan: »Minä ihailen merta ja lakeutta, mutta vuoria ja metsää minä en rakasta.» Ida Aalbergin synnyinseudulla ei ollut merta, jota hänkin myöhemmin ihaili, eikä liioin lakeutta.
Lapsuuden muistot tekevät rakkaaksi senkin, mitä lapsena ei ole rakastanut. Elämänsä viimeisinä vuosina Ida Aalberg kirjoitti erinomaisen kauniin kuvauksen nimeltä »Kotiseudun lumous». Se on ylistys hänen omalle kotiseudulleen ja kodilleen, missä hän kuitenkin, kuten hän itse toisella kertaa on tunnustanut, oli viettänyt »onnettoman, kaipaavan» lapsuuden.
Maantien varrella, aivan lähellä Leppäkosken asemaa ja ratamestarin asuntoa, on vuorenselänne, jonka korkein kohta on peloittavan äkkijyrkkä Haukankallio. Sieltä on laaja näköala eteläisiin ilmansuuntiin. Kesäisenä päivänä saattaa nähdä alla olevan laaksoinaan läpi virtaavan joen, joka hopeisena nauhana kulkee viljelysmaitten halki, lännessä välkkyy kolkka Kernaalan järveä ja etäisellä taivaanrannalla häämöttää siintäviä kukkuloita. Tuolta korkeudesta avautuu silmien eteen suomalainen sisämaanmaisema parhaassa valossaan. Mutta alhaalla laaksossa näkee vain peltojen vähäiset alat, kaltaisen joen, rautatien, rumat tiilitehtaat ja metsän, joka kaikkialla rajoittaa näköpiiriä.
Haukankalliolla, jos missään, tunteellinen mieli voi saada epämääräisen kaipauksen etäisyyteen ja toisiin oloihin. Sen tiedetään olleen nuoren Ida Aalbergin mieluisen olinpaikan. Siellä hän lienee istunut yksinäisinä hetkinä, ja yksinäisyyden henki synnyttää helposti ylpeyttä ja korkeita ajatuksia.
Jos kuusitoistavuotiaan tytön kaipaus ja haaveileminen sinänsä tarvitsevat jotakin selittämistä, tarjoaa Ida Aalbergin kotiseudun luonto jonkinlaisen selityksen. Se on voinut suosia unelmia ja nuoren mielen kaipausta, mutta se ei riitä selittämään, miten epämääräisestä haaveilemisesta kehittyi rohkea päätös ja ratkaiseva teko.
* * * * *
Charlotta Ahlberg ihmetteli vanhoilla päivillään, että taipumukset ja luonnonlaatu jo varhain ihmislapsessa näyttäytyvät. Näin puhuessaan hän tarkoitti tytärtään Idaa.
Ida Aalbergin lapsuudesta on olemassa useita kirjallisia kuvauksia. Pääasiallisesti ne on tehty taiteilijan itsensä kertomien muistojen pohjalla.
Ida Aalbergia on huvittanut kertoa, että hän lapsena oli erikoisen paha ja itsepintainen, villi ja omavaltainen: vitsaa annettiin ja vitsaa tarvittiin. Hän ei ollut välittänyt talousaskareista, joihin äiti oli koettanut häntä pakottaa, vaan oli livahtanut ulos ja ottanut osaa poikien rajuihin leikkeihin, niin heikkorakenteinen ja hento kuin oli ollutkin. Pahuudesta johtui sekin, että hän oli ollut kovin kärkäs komentelemaan toisia lapsia.
Että taiteilijan kuvaus, niin leikillisesti kuin hän toisinaan lienee sen antanutkin, ei ole vailla todellisuuspohjaa, todistavat ne muistelmat, joita muilla henkilöillä on ollut Ida Aalbergin varhaisimmasta lapsuudesta. »Korkeahenkinen ja oman arvonsa tunteva se oli jo pienenä», on paikkakunnalla kerrottu. Äidilleen, joka huokasi: »Sinä olet kuin lintu lennossaan, mikähän sinustakin tulee?» tytär vastasi: »Minusta tulee friherrinna.» On muistettu hänen keppi kädessä ajaneen pakoon kokonaisen lapsilauman, ja vanhin veli, Oskar, on kertonut, että Ida pienenä kapuillessaan Leppäkosken korkeassa rautatiesillassa oli pudonnut ja taittanut kätensä.