LUMOTTU MAA
Kertomus nuorisolle
Kirj.
ILMARI TULIMAA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.
I
Sisarukset Aino ja Reino viettivät vuonna 1918 kesää eräässä Keski-Suomen kylässä. Sinä kesänä ei riittänyt monesta talosta ruoka-aineita edes vanhoillekaan saatikka sitten muille kesävieraille, ja siksi nuoret lähtivät noin peninkulman päässä sijaitsevaan metsätorppaan ostamaan leipää ja voita.
Reinon selässä oli melkein tyhjä reppu, sillä ne muutamat pienet kirjavihkoset, jotka he aikoivat jättää tulijaisiksi torpan väelle, eivät pussia pullistuttaneet.
Reippaasti ja iloisin mielin kulkivat sisarukset, joiden päätä kaunisti edellisenä keväänä saatu valkolakki. Kaitainen metsäpolku vei ensin läpi petäjikön ja laskeutui sitten koivuja ja haapoja kasvavaan laaksoon. Sielläkös räkättirastaat pitivät ilvettään! Laakson pohjassa solisi pieni puro, joka uoman äyräistä päättäen kevättulvien aikana oli hyvinkin vuolas. Siltana johti puron yli pyöreä, kuorittu haapa, jota myöten Reino ensin kulki toiselle puolelle, jääden sitten katsomaan, miten sisko suoriutui. Hyvin hän pääsikin, niinkuin voimistelussa harjaantuneen tytön tulikin.
Vähitellen maa alkoi kohota. Polku johti leveän Kalliovaaran yli. Koivut loppuivat. Kuuset ja solakat petäjät olivat mäenrinteen kasvatteja. Ylhäällä kalliolla kasvoi kuitenkin ainoastaan jokunen yksinäinen honka, joka mahtavilla juurillaan syleili kalliopaasia välttääkseen myrskyn runtelemien sisartensa kovan kohtalon. Moni uljas honka oli saanut tuntea tyvellään purevan sahankin ja päässyt matkailemaan kauas syntymäsijoiltaan — luomakunnan herroja palvelemaan. Lähellä kallionlaen pohjoista reunaa yhtyi tiehen toinen idästäpäin tuleva polku, ja siinä sisarukset pysähtyivät ja loivat odottavat katseensa polun suuntaan. Reino vilkaisi kelloaan ja virkkoi: — Saavuimme neljännestuntia liian aikaisin. Yhdeksitoistahan Ruthin piti täällä meihin yhtyä.