— Pianhan aika kuluu tässä odottaessa, sanoi Aino.
He istuutuivat kivelle ja puhelivat niitä näitä, Reinon luodessa tämän tästä silmänsä suunnalle, josta odotetun piti tulla.
— Pidätkö sinä paljon Ruthista? kysyi Aino hymyillen veljeltään.
— Kukapa ei voisi olla hänestä pitämättä, vastasi veli vältellen.
— Mutta pidätkö enemmän kuin muista tytöistä, enemmän kuin — minusta? tutki Aino.
— Soisitko sinä, että minä pitäisin hänestä enemmän kuin omasta rakkaasta sisarestani; sanoi Reino katsoen hellästi sisareensa.
— Sinä et halua vastata suoraan, mutta ei ole tarviskaan. Tiedänhän minä muutenkin, että Ruth Rautamo on sinusta maailman paras ja kaunein tyttö. Ja hänkin pitää — niin pitää — pitää —, — sinä toivot nyt kovin hartaasti, että sanoisin: sinusta, mutta jätänpä sanomatta. Saat ottaa siitä itse selvän.
Reino loi taas silmänsä itää kohden, mutta kun sieltä ei odotettua näkynyt, kohotti hän katseensa taivaalle, jossa mustia pilviä kohosi esiin. Näytti tulevan oikein valtava ukkossade. Pian näkyi salamain leimahduksia ja kuului etäistä jyrinää.
Vuoren pohjoinen sivu oli jotenkin jyrkkä, mutta siellä kasvoi tiheätä kuusikkoa. Sinne kuusikon turviin riensivät nuoret juoksujalkaa. Paksut, synkät pilvet olivatkin jo aivan heidän yläpuolellansa, ja kohta alkoi putoilla suuria pisaroita.
— Katsos, Aino, tuonne vasemmalle, siellähän vasta mainio sateensuoja on!