— Mennäänkin sinne, siellä on oikein topatut sohvatkin! ehdotti sisar.
Muutamalla harppauksella pääsivät nuoret kallioluolaan, jonka katon muodosti ulkoneva kallionkieleke. Perällä oli sammaloituneita kiviä. Aino istuutui matalalle, pehmeälle istuimelle ja hänen viereensä toiselle, sohvantapaiselle, heittäytyi Reino pitkälleen.
Ukkonen jyrähteli nyt aivan Kalliovaaran päällä, ja välistä oli jyrähdys niin ankara, että vuori tuntui vapisevan perustuksiaan myöten. Mutta ukkospilvet menivät pian ohi, ja kohta kuului ainoastaan heikkoa jyrinää kaukaa lännestä.
Aino istui ja katseli sateen valumista. Se muodosti kuin esiripun luolan suulle, miljoonista pisaroista kudotun. Mistähän tuo vesi on tällä kertaa kotoisin, onkohan se Karjalan ja Aunuksen vesiä? ajatteli Aino. — Vesi ja ilma, kuinka ne kiertelevätkään, lakkaamattomassa kulussa. Tuokin vesi on voinut olla Siperian mäntyjen neulasissa ja juosta Obissa ja Jeniseissä; se on voinut sitä ennen virrata pyhässä Gangesjoessa, ja hurskaat hindut ovat siinä peseytyneet; Niilissä siinä ovat uineet krokotiilit; se on ehkä joskus ollut mehuna Ranskan viinitarhojen rypäleissä, tai chichajuomana jibaroindiaanien kesteissä. Tuo ihmeellinen elämän ylläpitäjä valuu niin kauniina tuossa edessäni, ja kenties minäkin saan juoda juuri tätä nestettä pisaran Nevalammin Mansikin maidossa, kun teemme tänne seuraavan retken.
— Ikävä, ettei Ruth ennättänyt ajoissa. Nyt hän voi kastua, sanoi Reino, katsellen hänkin sateen valumista.
— Tottahan hän on päässyt jonkin ison kuusen suojaan, niin että älä turhia sure hänen puolestansa, lohdutteli Aino.
Reino sulki silmänsä ja antoi ajatuksensa askaroida Ruthissa. Ruth pikku tyttönä Turussa, jolloin Reino jo oli hänen ritarinsa ja saattoi tyttöä kotiin luistinradalta. Ruth yhteiskoulussa samalla luokalla kuin hän sisarineen. Koko kouluaika kulki hänen sisäisen silmänsä sivu yhtenä vilauksena aina valkolakin saantiin asti. Ruthin loistavat silmät katsoivat nytkin häneen, ne valaisivat, ne lämmittivät häntä. Ruthin kirkas, helähtävä ääni hiveli hänen korviansa. — Kun nyt sade lakkaisi pian, että saisi hänet nähdä taas oikein ilmielävänä ja saisi olla hänen seurassaan koko päivän. — Oli erinomainen onni, että Rautamotkin tulivat tänne sisä-Suomeen täksi kesäksi. — Ainoastaan viisi kilometriä Peltolasta Mäenpäähän, Ruthin luo, Ruthin luo! — — Reino toisti ajatuksissaan nuo sanat useaan kertaan.
Yht'äkkiä hän tunsi vajoavansa makuupaikkoineen alas, mutta siinä vaipumisessa oli niin suloista nautintoa, ettei hän tahtonut avata silmiänsä.
Sateen sohina lakkasi ja silloin Reino avasi silmänsä.
— Mitä ihmettä! — Missä ollaan! Ei näy kuusia, ei taivasta, ei muuta kuin vuorta hämärässä valossa.