Reino hieroi silmiänsä ja nousi istualleen, mutta ympäristö ei silti muuttunut. Aino istui hänen vieressään ja näytti nukkuvan.
— Aino, Aino, herää jo! Nouse ylös!
Aino hypähti pystyyn. — Mikäs on hätänä? Joko sade on lakannut? Mutta, — mutta, missä me olemme! Ainokin hieroi silmiänsä. — Onko peikko vienyt meidät vuoren sisään? kysyi hän naurahtaen, mutta naurussa oli hyvinkin pelokas sointi.
— Me olemme vajonneet vuoren sisään, mutta kyllä me täältä pois pääsemme, koskei täällä tämän pimeämpää ole. On kai täällä jokin rako, josta päästään ihmisten ilmoille, lohdutti Reino.
He lähtivät kävelemään tunnelia pitkin, joka tuntui viettävän alaspäin kiertäen ja kaartaen. Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen tuli seinä eteen. Siinä ei näyttänyt olevan minkäänlaista aukkoa tai rakoa. He pysähtyivät miettimään, mitä nyt oli tehtävä. Reino nojasi vuoren rosoista seinää vasten, ja tunsi silloin, että seinä antoi perään. Hän työnsi sitä yhä enemmän, ja mahtava paasi siirtyi vähitellen niin paljon, että avautui rako, tarpeeksi iso ihmisen siitä kulkea. Rohkeasti tunkeutuivat sisarukset aukkoon. Kun he olivat muutaman askeleen kulkeneet, loppui ahdas käytävä ja aukko sulkeutui heidän takanaan. Valtava paasi siirtyi hiljaa paikoilleen, kuin olisi se ollut ilmajarruilla varustettu ovi.
Kulkijain eteen avautui nyt korkea ja avara holvi, joka oli paljon valoisampi kuin äskeinen tunneli. Mutta missään ei näkynyt rakoa, josta katse olisi voinut taivasta tavoitella.
— Tämähän on kuin kirkko, sanoi Reino katsellen ympärilleen. — Katsohan näitä mahtavia pilareita! Kyllä on aikaa kulunut näidenkin teossa!
Pilarit olivat valkeata kalkkikiveä, tippukivimuodostuksia.
— Kas, tuolla on varmasti sakasti! sanoi Aino osoittaen sormellaan aukkoa "kirkon" vasemmanpuolisessa nurkassa.
— Sieltä sakastista kai päästäänkin ulos, koska pääovi on lukossa, arveli Reino.