Sisarukset menivät "sakastin" ovelle ja joutuivat taaskin mutkaiseen, puolihämärään käytävään. Mutta rohkein mielin he kulkivat edelleen.
Jo näkyi kirkas valo, yhtä kirkas kuin ainakin kesäisenä päivänä, jolloin ainoastaan hienot harsopilvet peittävät auringon.
Nuoret matkailijat päästivät ihastuksen huudon. He olivat ulkona. Niin he luulivat.
— Sanoinhan minä, että on täältä jokin tie ulos, virkkoi Reino hyvillään.
— Mutta tämähän on kuin satumaailmaa. Katsos, Reino, noita kiviä, kuinka ne hohtavat ja välkkyvät! Tuolla on valkoisia marmorikallioita, ja tuolla, oi, siellä näkyy olevan mitä ihanin puisto!
Reinokin katsoi ihmetellen eteen avautuvaa ihanuutta.
— Emme, siskoseni, olekaan maanpinnalla, vaan jossain lumotussa maassa vuoren sisässä. Voi, rakas sisko, mihin me olemmekaan joutuneet! Mutta eihän tämä mikään varsin paha paikka ole. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja kevyeltä hengittää, ja mikä suloinen tuoksu virtailee tuolta puistosta! Onpa täällä lämminkin, kuin ainakin heinäkuun päivänä.
— Veljeni taitaa oikein mieltyä täälläoloon. Et taida kaivata edes erästä tyttöäkään?
— Olisihan kyllä somaa, jos Ruth olisi täällä kolmantena ja hänen veljensä, viuluniekka, neljäntenä, mutta kaipa me heidät vielä joskus tapaamme.
"Viuluniekan" kuultuaan lehahti Aino punaiseksi ja lähtien hämillään astelemaan sanoi: — Lähdetään nyt tutkimaan tätä uutta maailmaamme!