Kävellessään eteenpäin sisarukset näkivät joka askeleella uutta ja ihmeellistä. Maa, jota he astuivat, oli jalokiviä täynnä.
— Tuo on varmasti timantti! Katsos, Aino, miten se loistaa ja sädehtii! virkkoi Reino ottaen kiven käteensä. — Tällä voisimme ostaa vaikka Keuruun komeimman kartanon.
— Entäs tämä tässä, ihasteli Aino, — voi kuinka kaunis punainen kivi! Miten ihanasti kuultaa sen ihmeellinen puna. Tämä on varmasti kaunein rubiini, mikä missään on milloinkaan ollut.
— Tuosta saat vielä safiirinkin, sanoi Reino, ojentaen sisarelleen sinisen kiven. — Täällä näkyykin olevan kaikkia jalokiviä, mitä oli Aaronin rintakilvessä ja ilmestyskirjan kaupungissa. Mutta mikä näistä on jaspis, mikä oniksi, krysoliitti, hyasintti tai ametisti, en tiedä, mutta tuo tuossa on kuitenkin kaikitenkin smaragdi. Kas tässä tämä viheriä, ota pois, kun annetaan!
Aino poimi vielä muutamia kauneimpia kiviä. Reino seisoi ja katseli sisarensa hommia.
— Aiotko jo heti perustaa jalokivikaupan? kysyi hän.
— Kunhan Turkuun takaisin päästään, vastasi sisar ja jatkoi: — Sinähän voitkin lähteä jo tänä iltana vuokraamaan sieltä puodin.
— Kiitos luottamuksesta, mutta saat ottaa minut yhtiökumppaniksesi.
— Luvataan, luvataan, ja myyjättäreksi Ruth! Hänen silmänsä täydentävät varastoamme.
Nuoret kulkivat taas eteenpäin. He joutuivat kukkakentälle, jossa oli jos jonkin näköisiä ja värisiä kukkia. Siinä oli korkeavartisia liljoja, matalia orvokkeja, hyasintteja, narsisseja, tulpaaneja, tuttuja ja tuntemattomia kukkia. Toiset olivat haaveellisen näköisiä kuin uneksivat neitoset, toiset taas näyttivät kuin ihmettelevän, mitä kumman kulkijoita heidän valtakuntaansa oli ilmestynyt.