— Reino, Reino, sinä et ole vieläkään oikein hereilläsi, vaan vaeltelet unimailla. Annas kun sinua vähän nipistän.
— Aijai, jätä jo! Reino katsahti äskeistä makuupaikkaansa, jossa sammalpeite oli litistynyt, loi sitten silmänsä Ruthin silmiin, jotka olivat loistavat, syvänsiniset kuin satumaan Ruthillakin, hänen unimorsiamellaan, jota hän oli niin äärettömästi rakastanut.
Reinolle selvisi nyt täydellisesti, että hän todellakin oli maan päällä, eikä Venuksessa eikä lumotussa maassa.
Hän virkkoi:
— Aino siskoni, Ruth ja Taavi, olen nähnyt niin ihmeellisen unen meistä kaikista, unen, joka oli kuin ihaninta satua. Salli, Ruth, että kiitän unestani erittäin sinua, kiitän siitä enkelimäisestä hyvyydestäsi, jota minulle osoitit.
— Kerro unesi! pyysivät toiset.
— Siihen menisi koko tämä ja huominen päivä. Reino vilkaisi kelloaan ja jatkoi: — Ihmeellistä, että 15 minuutissa voi elää kahden vuoden tapahtumat, voi nähdä ja kokea niin äärettömän paljon. — Mutta lähdetään nyt Nevalammille, niin voin matkalla aloittaa kertomukseni.
Reino sai kuitenkin kertoa yksin Ruthille, sillä toinen pari nautti enemmän kahdenkeskisestä haastelustaan. Ja näinhän matka olikin jokaisesta ihaninta.
Uni, jonka Reino kertoi Ruthille tällä elintarvematkalla ja sitten myöhemmin pitkin kesää, saattoi heidät yhä läheisemmiksi ja rakkaammiksi toisilleen. He oppivat toisensa tuntemaan paremmin kuin koko menneenä aikana, minkä he olivat tovereina eläneet, ja kun Reino syksyllä lähti Helsinkiin lukujansa jatkamaan, tuntui työ nautinnolta, sillä olihan hänelle luvassa palkaksi helmi, joka oli kalliimpi kuin kaikki lumotun maan aarteet.