Kun David näki viimeisen heittonsa hirveän seurauksen, sai hän sellaisen iskun rintaansa, ikäänkuin keihäs olisi mennyt hänen oman rintansa läpi. Hän tunsi samoinkuin tytötkin kamalaa tuskaa, mutta hänen tuskansa oli kahta kauheampi tuntea, kun hän piti itseänsä syyllisenä tapaturmaan. Palavia rukouksia hän lähetti Kaikkivaltiaan luo, että Reino pelastuisi kuolemasta. Kun siis Reino teki ensi kysymyksensä, niin lämmin ilon laine läikähti Davidin rinnassa, ja hän lähti kantamaan haavoittunutta hellästi kuin armas äiti sairasta pienoistansa.
— Voinhan minä kävelläkin, virkkoi Reino.
— Ole nyt kiltisti asemillasi, muuten tuotat surua meille kaikille, sanoi Ruth äidillisesti.
Onneksi lautta oli sillä puolella ja tytöt meloivat yli.
Aino juoksi noutamaan vaatteita, saavutti pian toiset ja pisti Ruthin puvun tämän ylle heidän kävellessään kotia kohti.
Suuri oli vanhempienkin kauhu, kun he kuulivat onnettomuudesta. Maria vallan vapisi, niin ettei hän vähään aikaan kyennyt tekemään mitään.
Kun siteet päästettiin ja haava voideltiin manilla, etsi Aino uusia siteitä, mutta Reino sanoi: — Minä en parane ollenkaan, ellen saa pitää näitä alkuperäisiä. Silloin Maria naurahti ensi kerran hänkin ja virkkoi: — Se oli oikein Reinoa se!
Mutta paraneminen ei käynytkään nyt niin helposti kuin tavallisesti manivoiteen avulla. Seuraavana päivänä haavoittunut sai kuumeen, posket hohtivat punaisina ja kädet olivat kuin tulessa. Mani auttoi kyllä aina hetkeksi, mutta noin tunnin kuluttua palasi kuume aina uudelleen, kunnes se taas poistettiin manilla, jota potilaalle annettiin sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Vuorotellen valvottiin öisin sairaan vuoteen ääressä. David ja Ruth tarjoutuivat ensin kahden valvomaan vuorotellen, mutta Aino ja vanhemmat eivät sitä sallineet, vaan tahtoivat heidän kanssansa ottaa osaa sairaan vaalimiseen.
Reino oli usein horroksissa, ja silloin hän houraili maanpäällisistä tapahtumista. Milloin hän ajoi polkupyörällä kilpaa, milloin hiihteli valkoisilla hangilla yhdessä Ruth Rautamon kanssa. Usein hän eli tapahtumia vapaustaistelusta Vilppulan rintamalla ja Tampereen valloituksessa.
Ääretön oli tuska silloin kaikilla, mutta erittäinkin Davidilla, hän kun pelkäsi tulevansa murhaajaksi. Hän rukoili rukoilemistaan, että hyvä Jumala ei sallisi Reinon kuolla. Vapisevin käsin hän, jonka sormet tähän asti eivät olleet vielä koskaan vavisseet, voiteli potilaan kuumeista otsaa ja tiputteli manipisaroita hourivan huulille.