Levollisin kaikista oli Ruth. Vaikka hän suri ja oli vakava taudin johdosta, niin hänellä oli samalla vuoren vankka usko sairaan paranemisesta. Ihmeelliset sormet oli neidolla. Kun hän niillä siveli hourivan otsaa, poskia ja käsiä, niin heti kuumehoureet hävisivät, heleä puna katosi poskista, sairas avasi silmänsä ja hymyili kaunista hymyään.
Koko viikon oli Reino näin maannut kuumeessa. Tuli lauantai. Perhe oli hiljaisin äänin laulanut aamuvirtensä, ja isä Johannes piti aamurukouksen, jolloin hän ääneen, niinkuin joka aamu ja ilta näissä yhteisissä rukouksissa tämän viikon aikana, rukoili sairaan parantumisen puolesta.
Rukouksen jälkeen Aino sanoi äkkiä: — Viedään Reino kylpyyn, ehkä hän silloin paranee.
— Tuo ajatus on tullut itse Jumalalta. Miksi emme ole sitä ennen huomanneet, virkkoi äiti ja jatkoi: — Tule, Aino, mennään heti ja valmistetaan amme. David saa kantaa sitten Reinon kylpyyn.
— Menkää, menkää! hoputti isäkin. — Varmasti se ajatus on tullut taivaasta.
Kylvyllä olikin siunattu vaikutus. Heti kun sairas laskettiin ammeeseen, tunsi hän elämän virtaavan suonissaan.
Tauti oli voitettu, kuume ei enää sen koommin palannut, silmät saivat taas terveen loisteen ja potilaalla oli puheluun suuri halu. Mutta Ruth oli ankara sairaanhoitajatar, hän kielsi puhumisen tänä päivänä. — Katsella saat, mutta puhua et. Ehkä huomenna hiukan!
Illemmalla sai sairas vielä uuden kylvyn, samalla kertaa kuin toisetkin. Ja illalla pidettiin kiitosrukous Reinon paranemisen johdosta.
Kaikki olivat niin sanomattoman iloisia ja onnellisia. Aino sai sinä iltana monta syleilyä osaksensa. Ruthin syleilyihin hän oli vallan tukehtua. Reinon paraneminen luettiin Ainon ansioksi.
Vakava David oli niin iloinen, että hänen mielensä teki oikein hyppiä. Hän otti Ainoa vyötäisistä ja pyöräytti tyttöä monta kertaa ympäri, sanoen: