Hänet saatettiin loistavasti sisustettuun, avaraan telttaan. Reinon ihmetellessä, että Manalassa oli jotain kaunistakin, avautuivat teltan peräosan verhot ja joukko tanssijattaria syöksähti esille. Tanssijattaret olivat kaikki hyvin paheellisen näköisiä. He loivat viekoittelevia silmäyksiä uuteen tulokkaaseen koettaen kaikin tavoin lumota vieraansa. Mutta Reino ajatteli Ruthia, oli kylmä houkutuksille, ja tanssijattaret lähtivät niskojaan nakellen tiehensä.
Silloin tulivat taas nuoret saattajat Reinon luo ja esittivät, että Reino vapaaehtoisesti rupeaisi heidän toverikseen. Mutta Reino muisti Ruthin ja kieltäytyi.
— Päällikkömme, joka tahtoo parastanne, toivoo kuitenkin, että alistuisitte esitykseemme, sanoi eräs nuorista miehistä.
— Kuka teidän päällikkönne on? kysyi Reino.
— Saivalt Velinhet.
— Vai hän. Sanokaa sille herralle terveiseni, etten ikinä tee, mitä hän toivoo!
Silloin päästi mies kimakan vihellyksen, samassa avautuivat verhot oikealla ja sieltä astui esiin kaksi sarviniekka-olentoa.
— Sitokaa tämä tyhmyri, siksi kunnes hän oppii ymmärtämään etujaan!
Karvaiset kädet tarttuivat Reinoon ja veivät hänet verhojen taa, jossa hänet sidottiin ohuilla metalliköysillä mustaan patsaaseen. Sen jälkeen peikot asettuivat hänen sivuilleen seisomaan.
Toinen sanoi: — Tämän pojan morsian se juuri heitti minua aikamoisella kultakimpaleella otsaan, kun minä herramme kehoituksesta yritin tätä vetää jalasta.