Aino jakoi nyt manimaljat, ja silloin nousi isä puhumaan:
— Te, nuorimmat lapsemme, vietätte nyt kanssamme ensimäistä joulua, ja vaikka joulujuhla on meillä aina ollut ilojuhla, koska vietämme sitä suuren Mestarimme syntymäpäivänä, niin nyt on meillä erikoisen suuri syy iloita.
Te, lapset, olette Luojan lähettäminä tulleet tänne meidän luoksemme, ja me olemmekin ottaneet teidät kuin Hänen kädestänsä. Me, vanhemmat, olemme jo kauan nähneet, että te nuoret olette kiintyneet toisiinne lämpimämmillä kuin sisarellisilla tunteilla. — Aino ja David, — Ruth ja Reino, tänä suurena joulujuhlana me annamme teille, rakkaat lapset, vieläkin yhden lahjan kullekin. Te saatte toisenne! Ja nyt maistakaamme kihlattujen kunniaksi!
Molemmat parit ottivat silloin toisiaan käsistä, laskeutuivat polvilleen vanhempien eteen ja ottivat siinä vastaan isän ja äidin siunauksen. Sen jälkeen he vaihtoivat keskenään ensimäisen suudelmansa, ja nuoret tunsivat ilon ja onnen nousevan aina kattoon asti.
— En minä vain olisi uskaltanut sinua kosia, virkkoi Reino pitäen kauniin morsiamensa kättä omassaan.
— Nyt minut sinulle työnnettiin, ja minä voisin olla sinun isoäitisi isoäidin isoäiti, sanoi Ruth silmien säteillessä lemmen hurmiota.
— Mutta et kuitenkaan ole, vaan olet minun nuori, äärettömän ihana morsioni! Ja onnea tulvillaan vei Reino Ruthin somat sormet huulilleen ja suuteli niitä kutakin vuoron perään.
— Tiedätkö, Ruth, milloin sinuun oikein rakastumalla rakastuin?
— Muistan sen hyvinkin!
— Siihen asti pidin sinua yliluonnollisena olentona, mutta kun jalkasi satutit ja sinä olit sylissäni, käsitin, että olet ihminen, jota voi rakastaa, eikä vain jumaloida.