— Älä katsele, poika, häntä niin ahnaasti, ei hän ole sinua varten!
Päällikön lähellä oleva alipäällikkö loi roomalaiseen äärettömän kiukkuisen katseen ja puristi kovasti miekkansa kahvaa. Jos hän olisi saanut vapaasti seurata vaistoaan ja haluaan, olisi hän arvelematta lävistänyt tuon hävyttömän roomalaisen, joka oli kyllin julkea katselemaan sitä neitoa, jota hän oli havitellut itselleen.
Näinä päivinä, jolloin Roomassa vallitsi ryöstö ja murha, tuho, hävitys ja kuolema, jolloin kaikkialta kuului itku, parku ja sadatus, jolloin vandaalit huvikseen heittelivät ja pirstoivat kauniita marmoriveistoksia ja nautinnokseen kantoivat ihmisiä keihäittensä nenissä, nautti Klemens lemmen suloja. Hän etsi ihanan immen seuraa, palvoi häntä kuin jumalatarta. Hän, joka oli kristitty, olisi ollut valmis kieltämään ennen vaikka Herransa ja Mestarinsa, kuin luopumaan katselemasta tuota pakananaista.
Neito, jonka nimi oli Gunhild, kuunteli mielellään kaunopuheista roomalaista, oli mielellään hänen seurassaan ja kyseli Klemensiltä kaikellaisista asioista.
Mutta eräänä iltahetkenä, kun Klemens taas etsi Gunhildia, sai hän atriumin varjossa miekanpiston kylkeensä ja kaatui voihkaisten lattialle. Mustasukkainen alipäällikkö oli hetkeksi jättänyt ryöstöhommat; hänen täytyi raivata tämä vaarallinen roomalainen tieltä pois. Huudon kuultuaan juoksi Gunhild paikalle ja tapasi nuorukaisen verissään makaamassa. Heti nosti Gunhild hälyytyksen ja parin palvelijan avustamana vei haavoittuneen omaan huoneeseensa. Haettiin haavojen sitoja, joka tutkittuaan haavan sanoi sen olevan hengenvaarallisen. Silloin Gunhild otti kalliit käädyt kaulastaan, ojensi ne lääkärille ja sanoi: — Saat nämä, mutta pelasta hänet!
Tohtori torjui kädellään lahjan ja sanoi: — Koetan parastani, mutta mieluimmin ilman palkintoa. Hän oli roomalainen, joka oli tuntenut Klemensin tämän lapsuudesta saakka, eikä hän tahtonut palkintoa, jonka tiesi ryöstösaaliiksi.
Tutkittuaan haavan, joka oli hyvin syvä, lääkemies otti pienen savipullon, tiputti siitä muutamia pisaroita haavaan, puristi sen kiinni ja sitoi sen hyvin huolellisesti.
Haavoitettu oli koko ajan tajutonna, mutta sitten hän heräsi ja tunsi hellän käden sivelevän otsaansa.
— Oi sinähän siinä, ihanaiseni, oletkin. Minä olin äsken taivaassa ja sinun näköisesi enkeli soitti siellä harppua ja lauloi ihanaa laulua.
Gunhild kielsi hellästi häntä enempää puhumasta, koska se oli hänelle vaarallista. Mutta koko yön istui tyttö haavoittuneen luona hoitaen ja vaalien häntä kuin hellä äiti sairasta lastansa.