Vandaalien päällikkö valitsi asunnokseen Palatinus-kukkulalla olevan senaattori Fulliuksen upean talon, jossa senaattorin pojan, Klemensin, täytyi ottaa valtaajat vastaan, sillä isäntä itse toisten senaattorien kanssa oli suljettu kokoushuoneeseen.
Klemens otti arvokkaan tyynesti päällikön vastaan, jolloin päällikkö miehiinsä kääntyen virkkoi ankaralla äänellä: — Tästä talosta ei saa ryöstää sandaalin nauhaakaan!
Samassa tuli palatsin eteen valkoisen hevosen selässä ratsastaen ihmeen ihana nainen. Hänen kultaiset kutrinsa sädehtivät kuin kultainen kruunu auringon valossa, suuret, loistavat silmät olivat ylpeän käskevät, kasvot soikeat ja nenä hieno kuin kreikattarella.
Klemens oli häikäistyä ihanasta näystä. Hän ei kyennyt silmiään tytöstä siirtämään.
Ratsastajatar lausui silloin puhtaalla latinan kielellä:
— Etkö olekaan iloinen saadessasi minutkin vieraaksesi, kun et edes toivota tervetulleeksi, etkä tule auttamaan alas satulasta.
— Oi mikä ihmeellinen ääni, hopeanhelähtävä ja kirkas kuin vuoripuro, ajatteli Klemens ja kiiruhti tytön luo, mutta notkeana kuin nuori pantteri hypähti nainen omin avuin satulasta. He seisoivat vastakkain katsellen toisiansa suoraan silmiin. Nuoren naisen tummansinisten silmäin loistavat säteet tunkivat nuorukaisen sydämeen, ja sillä hetkellä hän unohti Rooman tuhon ja sen hävittäjät. Hän oli vuosi sitten nähnyt näyssä nuo samat silmät, nuo lumoavan loistavat silmät, ja hän tunsi, että nuo silmät merkitsivät hänelle enemmän kuin hänen oma henkensä ja elämänsä.
— Ethän sinä suinkaan ole päällikön vaimo? kysyi nuori mies ääni väristen.
— Olen hänen ainoa — — — Kaunotar viivytti viimeistä sanaa, häntä huvitti nuorukaisen odottava katse ja hän muuttikin aikomansa sanan ja täydensi nauraen: — ainoansa.
Päällikkö, joka katseli kohtausta, sanoi nyt mörähtäen: