Voimme sanoa, että tämä yleinen ja jatkuva rauhan rakentaminen ei ole ainoastaan osana oikeusopista pelkän järjen rajoissa, vaan koko sen lopullisena päämääränä. Sillä rauhan tila yksistään on lakien turvin taattu olotila, joka järjestää lähekkäin asuvan ihmisryhmän omistussuhteet, siis sellaisten, joita yhdistää sama yhteinen järjestysmuoto. Mutta tämän järjestetyn olomuodon sääntöjä ei ole johdettava niiden kokemuksesta, jotka ovat tähän asti sen suojassa parhaiten viihtyneet, jonkinlaiseksi ohjeeksi toisille, vaan ne on saatava järjen avulla a priori siitä ihanteesta, joka ylipäänsä vastaa ihmisten oikeudellista yhteyttä yleisten lakien alaisina, sillä kaikki esimerkit (koska ne voivat vain selittää, mutta eivät todistaa mitään) ovat pettäviä ja niin ollen epäilemättömästi kaipaavat metafysikkaa, jonka välttämättömyyden juuri ne, jotka sitä pilkkaavat, kumminkin varomattomasti kyllä itse tunnustavat, sanoessansa esimerkiksi, niinkuin usein tapahtuu: "Paras valtiojärjestys on se, jonka mukaan valta ei ole ihmisillä, vaan laeilla." Sillä mikäpä voi olla enemmän metafyysillisesti jalostettu kuin juuri tämä aate, jolla yhtäkaikki noiden yllämainittujen oman väitteen mukaan, on mitä taatuin objektiivinen realiteetti, mikä on esiintulevissa tapauksissa helposti osoitettavissakin, ja joka yksistään — jollei sitä yritetä toimeenpanna ja toteuteta vallankumouksellisesti, yhdellä hyppäyksellä, so. tähänastisen virheellisen järjestelmän väkivaltaisella kumoamisella (sillä tällöin tuhoutuisi hetkeksi vaiheaikana kaikki oikeudellinen järjestys), vaan vähittäisillä uudistuksilla lujien periaatteiden mukaan — voi johtaa, yhtämittaisesti sitä lähenemällä, korkeimpaan valtiolliseen hyvään, ikuiseen rauhaan.
7. Lähde: Antropologia (1798).
… huolimatta siitä, että se (nim. ihmissuku) tahallaan valmistaa (sodilla) omaa tuhoaan, mikä kuitenkaan ei estä kulttuurissa yhä edistyviä järjellisiä olentoja keskellä sotaakin kuvittelemasta ilmi selvänä sukukuntansa tulevaisuudennäköalana vastaisiksi vuosisadoiksi sellaista onnellisuuden tilaa, josta ei enää palata pois entisiin oloihin.
Jokainen kansa koettaa vahventaa itseään voittamalla naapurikansoja; ja johtuipa tämä laajentumishalusta tai pelosta joutua toisen saaliiksi, ellei ehätä edelle, niin on joka tapauksessa sisäinen tai ulkonainen sota ihmisten kesken, niin suuri onnettomuus kuin se onkin, samalla kehottimena siirtyä raa'asta luonnontilasta yhteiskunnalliseen tilaan, kaitselmuksen koneistona, jossa vastakkaiset voimat tosin tekevät kitkana haittaa toisilleen, mutta kuitenkin pysyvät muiden kiihottimien työntö- tai vetovoiman avulla kauan aikaa säännöllisessä käynnissä.
Ihmissuvun luonne, semmoisena kuin se kokemuksen mukaan on ilmennyt kaikkina aikoina ja kaikkien kansojen keskuudessa, esiintyy sellaisena, että se kollektiivisesti (ihmiskunnan kokonaisuutena) katsoen on peräkkäin ja samanaikaisesti elävä joukko henkilöitä, jotka eivät voi tulla toimeen ilman rauhallista yhteiselämää, mutta eivät silti kuitenkaan voi välttää sitä, että ovat vakituisesti vastenmielisiä toisillensa, jonkavuoksi he tuntevat luonnon asettamaksi päämääräkseen pyrkiä itse laatimiensa lakien pohjalla, molemminpuolisen pakon alaisina, alituisesti eripuraisuuden uhkaamaan, mutta suuresti katsoen aina edistyvään kokoomukseen, joka johtaa maailmankansalaisyhteiskuntaan (cosmopolitismus). Tämä itsessään saavuttamaton aate ei kuitenkaan ole konstitutiivinen perusaate (jonka mukaan keskellä ihmisten vilkkaimpia vaikutuksia ja vastavaikutuksia odotettaisiin pysyväistä rauhaa), vaan ainoastaan regulatiivinen perusaate, jonka mukaan tuota tilaa on ihmissuvun tarkoitusperänä — eikä ilman perusteltua aavistusta luontaisista taipumuksista samaan suuntaan — herkeämättä tavoiteltava.
8. Lähde: Tieteenhaarain keskinäinen taistelu (1798).
Jonkun kansan omistama valtiojärjestys on itsessään oikeudellisesti ja siveellisesti hyvä ainoastaan silloin, jos se on luonnostaan omansa periaatteellisesti ehkäisemään hyökkäyssodan — jommoinen ei, ainakaan aatteena, voi olla mikään muu kuin tasavaltainen valtiojärjestys — ja niin ollen edistämään sellaisen olotilan saavuttamista, joka estää sodan (onnettomien olojen ja tapainturmeluksen synnyttäjän) ja siten kielteisesti takaa ihmiskunnalle kaikesta sen vajavuudesta huolimatta edistymisen parempaan päin, tai ainakin sen, ettei sitä häiritä edistymisen tiellä.
… itse vanhan sotaisan aatelin kunniakäsitekin (intomielen käsitteellinen vastine) hävisi niiden aseiden edestä, jotka olivat kiinnittäneet huomionsa sen kansan oikeuteen, johon he kuuluivat, ja katsoivat olevansa sen suojelijoita…
Sillä luonnon kaikkivallan tai paremminkin sen meille saavuttamattoman perimmäisen alkuaiheen rinnalla on ihminen sittenkin vain vähäpätöisyys. Mutta että hänen oman sukukuntansa hallitsijatkin arvioivat hänet siksi ja semmoisena häntä käsittelevät, osaksi rasittaen häntä kuten eläintä pelkkänä tarkoituksiensa välikappaleena, osaksi asettaen hänet omissa riidoissaan toisten kanssa vastatusten teurastettavaksi, — se ei ole mikään vähäpätöisyys, vaan se on itse luomisen lopullisen päämäärän ylösalaisin kääntämistä.
Ihmisen luontoperäisen oikeuden kanssa sopusoinnussa olevan valtiosäännön aate — että nimittäin ne, joiden on lakia toteltava, olisivat samalla yhdessä lainsäätäjiäkin — on kaikkien valtiomuotojen pohjana, ja yhteisvaltio, jota mainitun aatteen mukaisesti puhtain järjenkäsittein ajateltuna nimitetään platonilaiseksi ihanteeksi (respublica noumenon), ei ole tyhjä aivokummitus, vaan se on ylipäänsä kaikkinaisten yhteiskunnallisten järjestysmuotojen malli ja poistaa kaikki sodat. Tuon aatteen mukaan järjestetty kansalaisyhteiskunta on sen vapauslakien mukaisena vastineena ja esimerkkinä siitä kokemusmaailmassa (respublica phaenomenon), ja siihen voidaan päästä vain vaivaloisesti moninaisten taisteluiden ja sotien jälkeen. Sen järjestysmuoto taas, kun se kerran on pääpiirteissään saavutettu, on osoittautuva kaikista kykenevimmäksi pitämään loitolla sodan, kaiken hyvän hävittäjän; joten siis on velvollisuus aikaansaada semmoinen…