… on odotettavissa, että he (nim. ihmiset) tulevat huomaamaan olevansa pakotettuja saattamaan siveyden pahimman esteen, sodan — joka tekee tämän (nim. ihanteellisen nuorisonkasvatuksen tarkoituksen) aina takaperoiseksi ensinnäkin aikaa myöten inhimillisemmäksi, sitten harvinaisemmaksi ja vihdoin hyökkäyssotana tykkänään häviämään, voidaksensa omaksua sellaisen järjestetyn elämän muodon, joka heidän luontonsa mukaisesti, heikentämättä itseään, rakentuneena oikeuden tosiperusteille, edistäisi oloja taukoamatta parempaan päin.

En moiti ketään, jonka valtiollisissa oloissa esiintyvien sairaloisuuksien vuoksi ehkä valtaa toivottomuus, mitä tulee ihmissukukunnan onnellistumiseen ja sen edistymiseen parempaan päin. Mutta minä luotan Humen esittämään sankarilääkkeeseen, jonka pitäisi johtaa pikaiseen parantumiseen: — — "Kun nyt näen — sanoo hän — kansakunnat sotimassa toisiaan vastaan, on kuin näkisi kaksi humalaista porsliinikaupassa tappelemassa ja kepittämässä toisiaan. Sillä ei siinä kyllin, että heidän toisiltaan saamiensa kuhmujen parantaminen ottaa kauan aikaa, vaan heidän täytyy perästäpäin vielä maksaa kaikki aikaansaamansa vahingotkin." Sero sapiunt Phryges.[23] Mutta saattavatpa nykyisen sodan jälkitaudit pakottaa valtiollisen ennustajan myöntämään, että pian on odotettavissa ihmissuvun kohtaloissa käänne parempaan päin, mikä jo on näköpiirissäkin.

Tekstiin liittyviä huomautuksia

[1] Perintö-valtakunta ei ole valtio, jonka toinen valtio voi periä, vaan jonka hallitsemisen oikeus voi siirtyä perintönä fyysilliseltä henkilöltä toiselle. Valtio saa siis tällöin itselleen hallitsijan, mutta tämä ei hallitsijana (so. henkilönä, jolla jo on toinen valtakunta) saa valtiota. (Tekijän huom.)

[2] Ensimmäisessä painoksessa on tekijä liittänyt tähän kohtaan seuraavan huomautuksen: "Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas kreikkalaiselle keisarille, joka ei tahtonut ratkaista riitaansa hänen kanssaan vuodattamalla alamaistensa verta, vaan ehdotti hyvänsuovasti kaksintaistelua: 'Seppä, jolla on pihdit, ei ota käsin ahjosta hehkuvaa rautaa'." Tämän huomautuksen on tekijä sittemmin poistanut luultavasti siitä syystä, että se esiintyy toisessa paikassa vähän muutetussa muodossa.

[3] Valtiovelka-järjestelmä tuli käytäntöön ensiksi Englannissa.

[4] Voisiko käskyjen (leges praeceptivae) ja kieltojen (leges prohibitivae) lisäksi olla vielä puhtaan järjen luvallisuuslakeja (leges permissivae), sitä on tähän asti epäilty, eikä syyttä. Lait sisältävät näet yleensä jonkun objektiivisen, käytännöllisen välttämättömyyden perusteen, kun taas luvallisuus perustuu muutamien toimintojen käytännölliseen satunnaisuuteen. Näin ollen sisältäisi luvallisuuslaki pakon johonkin toimintaan, sellaiseen, johon ei ketään voida pakottaa, mikä siinä tapauksessa, että lain objektilla kummassakin katsannossa olisi sama merkitys, olisi ristiriitaista. — Tässä on nyt huomattava, että tämmöisessä luvallisuuslaissa kohdistuu edellytetty kielto vain jonkun oikeuden tulevaan hankintatapaan (esim. perinnän nojalla), mutta vapautus tästä kiellosta, so. lupa, kohdistuu olevaan omistukseen, joka viimeksimainittu siirryttäessä luonnontilasta yhteiskunnalliseen tilaan voi vastaisuudessakin luonnonoikeuden luvallisuuslain mukaan pysyä, jos kohta epäoikeudenmukaisena, niin kuitenkin kunniallisena omistuksena (possessio putativa), — vaikkakin putatiivinen omistus, niin pian kuin se on semmoiseksi tunnustettu, on luonnontilassa, samaten kuin yhtäläinen hankintatapa myöhemmässä (tapahtuneen siirtymisen jälkeisessä) yhteiskunnallisessakin tilassa, kielletty; jotavastoin tuota jatkuvan omistuksen pätevyyttä ei olisi, jos tuollainen luultu hankinta olisi tapahtunut yhteiskunnallisen tilan vallitessa, sillä silloin sen täytyisi, ollen loukkaus, lakata heti kun sen epäoikeudellisuus on huomattu.

Olen tällä tahtonut vain ohimennen kiinnittää luonnonoikeuden opettajain huomiota käsitteeseen lex permissiva, joka itsestään tarjoutuu järjestelmällisesti jaoittelevalle järjelle, etupäässä siitä syystä, että sitä tuon tuostakin käytetään siviililaissa (yleisessä lainsäädännössä), sillä erotuksella vain, että kieltolaki on siellä semmoisenaan itsenäisenä, kun taas lupaa ei sisällytetä mainittuun lakiin rajoittavana ehtona (niinkuin pitäisi), vaan se saa paikkansa poikkeuksien joukossa. — Niinpä sanotaan siellä: tämä tai tuo kielletään, paitsi ehkä siinä tapauksessa, n:o 1, n:o 2, n:o 3, ja niin edespäin lukemattomiin, johtuen siitä, että luvat eivät joudu lakiin minkään johtoperusteen mukaan, vaan sattumoittain, sieltä täältä esiintulevista tapauksista hapuiltuina; sillä muutoin olisi ehdot täytynyt sovittaa mukaan kieltolain kaavaan, minkä menettelyn avulla siitä silloin samalla olisi tullut luvallisuuslakikin. — On sentähden valitettavaa, että yhtä viisaan kuin teräväpäisenkin herra kreivi von Windischgrätzin älykäs, mutta ratkaisematta jäänyt kilpatehtävä, jolla pyrittiin selvittämään juuri viimeksi mainittua seikkaa, jätettiin niin pian sikseen. Sillä tuollaisen (matemaattisen tapaisen) kaavan mahdollisuus on johdonmukaisena pysyvän lainsäädännön ainoa oikea koetuskivi, jota lainsäädäntöä ilman niinsanottu ius certum tulee aina pysymään hurskaana toiveena. Muuten meillä tulee olemaan vain yleislakeja (jotka yleensä ovat voimassa), mutta ei yleislakeja (jotka ovat yleisesti päteviä), niinkuin kuitenkin lain käsite näyttää vaativan. (Tekijän huom.)

Kreivi Jos. Niklas Windischgraetz (1744-1802), itsekin valtiollislainopillinen kirjailija, on kaiketi sama kirjailija kuin se, jota Kant kiittää kirjeessään F.H. Jacobille hänen jalon ajatustapansa tähden ja jolle hän itse kirjailijalta saamiensa julkaisujen vastalahjaksi lähetti 1790 kappaleen teostaan Arvostelukyvyn kritiikki. Windischgraetzin kilpatehtävä koski kysymystä, miten sopimuskaavat olisi sommiteltava niin, ettei niitä ylipäänsä voitaisi tulkita kaksimielisesti.

[5] Tavallisesti otaksutaan, että me emme saa esiintyä vihamielisesti ketään kohtaan, joka ei ole jo meitä teossa loukannut, ja tuo käsitys onkin aivan oikea, jos molemmat asianosaiset elävät yhteiskunnallis-lainalaisessa tilassa. Siirtymisellään siihen tilaan joutuu nimittäin ihminen takaamaan toiselle vaadittavaa turvallisuutta (esivallan välityksellä, joka käyttää valtaa molempiin nähden). — Pelkässä luonnontilassa oleva ihminen (tai kansa) sitävastoin siirtää minulta tuon turvallisuuden ja loukkaa minua jo itse sillä olotilallaan, eläessään minun läheisyydessäni, vaikkakaan ei itse teossa (facto), niin kuitenkin olotilansa laittomuudella (statu iniusto), jonka kautta hän uhkaa minua alituisesti; tämän vuoksi minä voin pakottaa hänet joko siirtymään kanssani samaan yhteislainalaiseen tilaan tai väistymään pois läheisyydestäni. — Se vaatimus, joka on kaikkien seuraavien määritysten perusteena, kuuluu siis: kaikkien ihmisten, jotka voivat olla toistensa kanssa vuorovaikutuksessa, on kuuluttava johonkin järjestettyyn oikeusyhteiskuntaan.