Oikeudellinen järjestysmuoto taas on, mitä tulee sen piiriin kuuluviin persooniin:
1. kansalaisoikeudellinen, kohdistuen ihmisiin, jotka muodostavat kansan (ius civitatis);
2. kansainoikeudellinen, kohdistuen valtioihin niiden suhteissa toisiinsa (ius gentium);
3. maailmankansalaisoikeudellinen, sikäli kuin ihmiset ja valtiot, ollen ulkonaisesti toisiinsa vaikuttavassa suhteessa, ovat katsottavat jonkunlaisen kaikkien ihmisten yhteisvaltion kansalaisiksi (ius cosmopoliticum).
Tämä jako ei ole mielivaltainen, vaan välttämätön ikuisen rauhan aatteen kannalta. Sillä jos yksikään ihminen tai kansa olisi toiseen nähden fyysillisen vaikutuksen suhteessa ja kuitenkin luonnontilassa, niin olisi siihen yhtyneenä sodan tilakin, josta vapautuminen tässä juuri on tarkoitusperänä. (Tekijän huom.)
[6] Oikeudellista (siis ulkonaista) vapautta ei voi, niinkuin kyllä tavallisesti tehdään, määritellä toimivallalla: tehdä kaikki mitä tahtoo, kunhan vain ei tee kenellekään vääryyttä. Sillä mitä on toimivalta? Mahdollisuus johonkin toimintaan, sikäli kuin sillä ei tehdä kenellekään vääryyttä. Selitys kuuluisi siis: vapaus on mahdollisuus sellaisiin toimintoihin, joilla ei tehdä kenellekään vääryyttä. Kenellekään ei tehdä vääryyttä (tehtäköönpä mitä tahdotaankin), kunhan vain ei tehdä kenellekään vääryyttä; siis se on pelkkää sanojen toistamista. — Sensijaan on minun ulkonainen (oikeudellinen) vapauteni selitettävä näin: se on oikeus olla tottelematta kaikkia lakeja paitsi niitä, joihin olen voinut antaa myöntymykseni. — Samaten on ulkonainen (oikeudellinen) tasa-arvoisuus valtiossa sellainen kansalaisten suhde, jonka mukaan kukaan ei voi sitoa toista mihinkään, jollei hän itse samalla alistu sellaisen lain alaiseksi, joka voi hänetkin vuorostaan sitoa samalla tavalla. (Oikeudellisen riippuvaisuuden periaate ei tarvitse mitään selitystä, koska se jo sisältyy valtiojärjestyksen käsitteeseen yleensä.) — Ihmisten oikeudellisten suhteiden periaate ulottaa näiden synnynnäisten, ihmisyyteen välttämättä kuuluvien ja luovuttamattomien oikeuksien pätevyyden, vahvistaen ja kohottaen sitä, vielä korkeampiin olentoihinkin (mikäli ihminen ajattelee sellaisia olevan); se tapahtuu siten, että hän kuvittelee olevansa samojen periaatteiden mukaan myöskin yliluonnollisen maailman kansalainen. — Mikäli nimittäin on kysymys vapaudestani, niin ei minulla ole mitään velvoituksia jumalallisiin lakeihin nähden, joita minä voin tuntea pelkällä järjellä, paitsi jos olen itse voinut antaa niihin myöntymykseni (sillä vasta oman järkeni vapaudenlain nojalla minä muodostan käsityksen jumalallisesta tahdosta). Mitä tulee tasa-arvoisuuden periaatteeseen suhteissa kaikkein korkeimpaan maailmanolentoon paitsi Jumalaa, jommoisen olennon saattaisin ehkä ajatella olevaksi (jonkinlaisen suuren aioonin), niin ei ole olemassa mitään syytä, minkävuoksi — jos minä asemassani teen velvollisuuteni samoin kuin tuo aioonikin omassa asemassaan — minulle kuuluisi ainoastaan velvollisuus totella, mutta hänelle oikeus käskeä. — Että tämä tasa-arvoisuuden periaate ei sovellu (kuten vapauden periaate) ihmisen suhteeseen Jumalaan, se johtuu siitä, että tämä olento on ainoa, johon nähden velvollisuuskäsite kadottaa pätevyytensä.
Mitä taas tulee kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuus-oikeuteen alamaisina, niin riippuu puheen ollessa perintöaatelin sallittavuudesta kaikki siitä, täytyykö valtion myöntämän arvon (että joku alamainen on arvosijalla ennen toista) käydä ansion edellä vain päinvastoin. — Nyt on ilmeistä, että jos arvo yhdistetään syntyperään, niin on aivan epävarmaa, seuraako sitä myös ansio (ammattitaito ja uskollisuus virassa). Näin ollen merkitsee se samaa kuin jos tuo arvo myönnettäisiin ilman mitään ansiota jollekin suositulle (esim. päällikön arvo), jommoista päätöstä yleinen kansantahto alkuperäisessä sopimuksessa (joka sittenkin on kaikkien oikeuksien perustus) ei tule koskaan tekemään. Sillä aatelismies (Edelmann) ei ole silti ilman muuta jalo mies (ein edler Mann). — Mitä tulee virka-aateliin (joksi korkeamman virkasäädyn arvoluokkaa voisi nimittää ja joka aateluus on hankittava ansioilla), niin ei siinä arvo liity omaisuutena henkilöön, vaan asemaan, eikä sillä loukata tasa-arvoisuutta; sillä kun asianomainen henkilö jättää virkansa, luopuu hän samalla arvostakin ja palaa jälleen kansan keskuuteen. (Tekijän huom.)
[7] Niitä ylhäisiä nimityksiä, joita hallitseville henkilöille usein on annettu (kuten Jumalan voideltu, Jumalan tahdon valvoja maan päällä tai Jumalan sijainen), on monasti moitittu karkeiksi, huimaiseviksi imarteluiksi, mutta — näyttää minusta — ilman syytä. — On aivan erehdys, että ne välttämättä tekisivät maan päämiehen ylpeäksi; niiden täytyy häntä sisimmässään nöyryyttää, jos hänellä on ymmärrystä (kuten toki on edellytettävä) ja jos hän ajattelee, että hän on ottanut vastaan viran, joka on ihmiselle liian korkea, nimittäin huolenpidon kaikkein pyhimmästä mitä Jumalalla on maan päällä, ihmisten oikeudesta, ja että hänen täytyy joka hetki pelokkaasti ajatella, ettei vain missään kohden ole astunut tuota Jumalan silmäterää liian lähelle. (Tekijän huom.)
[8] Mallet du Pan kerskaa nerokkaalta kajahtelevalla, mutta ontolla ja asiattomalla puhetavallaan tulleensa monivuotisen kokemuksen jälkeen vihdoinkin vakuutetuksi Popen tunnetun lauselman totuudesta: "Kiistelkööt narrit parhaasta hallituksesta; paras on se, jota parhaiten hoidetaan." Jos tällä tarkoitetaan, että parhaiten hoidettu hallitus on parhaiten hoidettu, niin hän on Swiftin lausuman mukaan purrut rikki pähkinän ja saanut madon suuhunsa. Jos sillä taas tahdotaan sanoa, että se on myös paras hallitustapa, so. valtiojärjestys, niin se on kerrassaan väärin; esimerkit hyvistä hallituksista eivät näet todista mitään hallitustavasta. — Kukapa onkaan hallinnut paremmin kuin ensim. Titus ja Marcus Aurelius, ja kuitenkin jätti toinen heistä jälkeensä seuraajakseen sellaisen miehen kuin Domitianuksen ja toinen Commoduksen, mikä ei olisi voinut tapahtua hyvän valtiojärjestyksen suojassa, koska mainittujen seuraajain kelvottomuus tuolle paikalle tunnettiin kyllin ajoissa ja hallitsijan valtakin oli riittävä syrjäyttämään heidät. (Tekijän huom.)
Mallet du Pan (1749-1800) kirjoitti kiivaana vallankumouksen vastustajana kirjan Ranskan vallankumouksesta ja sen kestävyydestä. Yllämainittu lauselma on Popen teoksesta Essay of man.