[9] Niinpä vastasi eräs bulgarialainen ruhtinas kreikkalaiselle kuninkaalle, joka hyväntahtoisesti ehdotti, että he ratkaisisivat keskinäisen riitansa kaksintaistelulla: "Seppä, jolla kerran on pihdit, ei ota käsin hehkuvaa rautaa ahjosta." (Tekijän huom.)
[10] Kansainoikeuden opettajat Hugo Grotius (1583-1645) ja Samuel von Pufendorf (1632-1694) ovat tunnettuja. Emerich de Vattel (1714-1767), Sveitsin-ranskalainen, tutki leibnitziläis-wolffilaista filosofiaa, ryhtyi Saksin vaaliruhtinaskunnan palvelukseen, oli jonkun aikaa Saksin lähettiläänä Bernissä ja kirjoitti sarjan valtionfilosofisia julkaisuja, joista kuuluisin oli Droit des gens (1758).
[11] Aeneis I, 294-96.
[12] Lopetetun sodan päätyttyä, kun rauha tehdään, ei kaiketi olisi kansalle sopimatonta, että kiitosjuhlan jälkeen määrättäisiin pidettäväksi katumuspäivä, jolloin valtion nimessä rukoiltaisiin taivaan armoa niiden suurten syntien tähden, joihin ihmissuku yhä vain tekee itsensä syypääksi, kun se ei halua sopeutua noudattamaan mitään lainalaista järjestysmuotoa suhteissa toisiin kansoihin, vaan riippumattomuudestaan ylpeänä käyttää mieluummin sodan raakalaiskeinoja (joilla kuitenkaan ei saavuteta sitä, mihin pyritään, nimittäin kunkin eri valtion oikeutta). — Sodan aikana vietettävät kiitosjuhlat taistelussa saavutetun voiton johdosta, virret, joita (hyvään israelilaiseen tapaan) veisataan sotajoukkojen herralle, eivät ole nekään vähemmän jyrkkänä vastakohtana ihmisten isän siveelliselle aatekuvalle, koska ne, paitsi välinpitämättömyyttä siitä tavasta, jolla kansat hakevat molemminpuolista oikeuttaan (se on jo kyllin surullinen tapa), osoittavat vielä iloakin siitä, että oikein paljon ihmisiä on tuhoutunut tai heidän onnensa murskattu. (Tekijän huom.)
[13] Tähän kohtaan on Kant liittänyt pitkähkön alahuomautuksen, joka koskee Kiinan nimeä ym., mutta suomentaja on pitänyt tarpeettomana sen ottamista suomalaiseen painokseen, koska se on verraten löyhässä yhteydessä varsinaisen tekstin sisällyksen kanssa.
[14] Luonnon koneistossa, johon ihminenkin (aistillisena oliona) kuuluu, ilmenee sellainen jo sen olemassaolon perustuksena oleva muoto, jota emme voi tehdä itsellemme käsitettäväksi muuten kuin ajattelemalla sen takana olevaksi jonkun sitä ennakolta määräävän maailman-alkuunpanijan tarkoituksen. Tämän alkuluojan ennaltamääräämistä nimitämme yleensä (jumalalliseksi) kaitselmukseksi, ja, mikäli se asetetaan maailman alkuun, perustavaksi kaitselmukseksi; (providentia conditrix; semel jussit, semper parent. — Augustinus); jos taas ajattelemme, että se on vakinaisesti pitämässä luonnon kulkua yleisten tarkoituksenmukaisuuden lakien puitteissa, sanomme sitä vallitsevaksi kaitselmukseksi (providentia gubernatrix); edelleen erityisten tarkoitusperien nojalla, joita ihminen ei voi ennakolta nähdä, vaan ainoastaan tuloksesta aavistaa, johtavaksi kaitselmukseksi (providentia directrix); vihdoin, riippuen yksityisistä tapahtumista käsitettyinä jumalallisiksi tarkoituksiksi, emme enää nimitäkään sitä kaitselmukseksi, vaan sallimukseksi (directio extraordinaria). Ihminen osoittaa muuten houkkamaista julkeutta, jos hän pyrkii kulloinkin tietämään, mikä on luettava viimeksimainittuun lajiin, katsottava sallimukseksi (joka itse asiassa viittaa ihmeisiin, vaikkakaan kyseessäolevia tapahtumia ei ihmeiksi nimitetä) sillä onhan luonnotonta ja kerrassaan itserakasta päättää yksi yksityinen tapahtuma johtuvaksi vaikuttavan alkusyyn erikoisesta perusaatteesta (arvella, että tuo tapahtuma on itse tarkoitus eikä jonkun toisen, meille aivan tuntemattoman tarkoituksen pelkkä luonnonmekaaninen syrjävaikutus), niin hurskailta ja nöyriltä kuin tuontapaiset päättelyt ulkonaisesti saattavatkin kuulostaa.
Niinikään on kaitselmuksen jaoittelu (aineellisesti katsoen), mikäli se kohdistuu oloihin maailmassa, väärä ja itseään vastaan sotiva, jos erotetaan yleinen ja erityinen kaitselmus (jommoisen erotuksen mukaan se esim. sisältäisi huolenpidon lajin säilymisestä luomakunnassa, mutta jättäisi yksilöt sattuman varaan); sillä siinä mielessähän sitä juuri nimitetäänkin yleiseksi, ettei yhdenkään ainoan olion ajateltaisi olevan sen vaikutuspiirin ulkopuolella.
Otaksuttavasti onkin tällöin ajateltu kaitselmuksen jaoittelua (muodollisesti katsoen) sen tarkoituksien toimeenpanotavan mukaan, nimittäin varsinaiseen (esim. luonnon vuotuinen kuoleutuminen ja jälleenherääminen vuodenaikain vaihtelun mukaan) ja erikoisluontoiseen (esim. kun merivirrat kuljettavat puita jäärannikoille, jossa niitä ei voi kasvaa, sikäläisten asukasten tarpeiksi, jotka eivät ilman voisi elää), jolloin, vaikka voimmekin hyvin selittää näiden ilmiöiden fyysillis-mekaaniset syyt (esim. että lämpimäin maiden virtain partailla kasvavat puut kaatuvat noihin jokiin ja sitten joutuvat esim. Golf-virran kuljetettaviksi edelleen), meidän ei tarvitse silti jättää huomiotta tarkoituksellisuus-syytäkään, joka viittaa jonkin luontoa vallitsevan viisauden huolenpitoon.
Mitä taas tulee siihen kouluissa tavalliseen selitykseen, että joku jumalallinen osuus liittyisi tai myötävaikuttaisi (concursus) aistimaailmassa tapahtuvaan vaikutukseen, niin se kumminkin on hylättävä. Sillä rinnastaa eriluontoisia asioita (gryphes iungere equis) ja antaa sen, joka itse on maailmassa tapahtuvain muutosten täydellinen alkusyy, täydentää omaa ennaltamäärättyä huolenpitoaan maailman kulun kestäessä (joka huolenpito siis olisi ollut puutteellinen), sanoa esimerkiksi, että lääkäri on lähinnä Jumalaa parantanut sairaan, siis ollut parantamisessa apuna, — tämä on ensinnäkin itsessään ristiriitaista. Sillä causa solitaria non iuvat. Jumala on lääkärin niinkuin kaikkien hänen parannuskeinojensakin alkulähde ja niinpä täytyy meidän, jos mielimme päästä aina kaikkein korkeimman, meille teoreettisesti käsittämättömän perussyyn perille, lukea vaikutus kokonaisuudessaan hänen työksensä. Tai sitten voimme panna sen kokonaisuudessaan lääkärinkin ansioksi, sikäli kuin seuraamme tuota tapahtumaa maailmansyiden sarjassa, mahdollisena selittää luonnon järjestyksen mukaisesti. Toiseksi tuhoaa tuollainen ajatustapa vielä kaikki varmat perusteet vaikutusten arvostelemiseksi. Mutta siveellis-käytännöllisessä tarkoituksessa (joka siis suuntautuu tykkänään yliaistilliseen) — esim. kun uskotaan, että Jumala meille käsittämättömilläkin keinoilla täydentää meidän omassa oikeudenharjoituksessamme ilmenevät puutteet, kunhan vain mielialamme on ollut oikea, jonkavuoksi me emme saa laiminlyödä mitään pyrkiessämme toteuttamaan hyvää — on jumalallisen myötävaikutuksen (concursus) käsite varsin sopiva, jopa välttämätönkin; tällöin on kuitenkin itsestään ymmärrettävää, että kenenkään ei pidä koettaa tähän nojaten selittää hyviä tekoja (maailmassa sattuneina tapahtumina), sillä se on yliaistillisten asiain luuloteltua teoreettista käsittämistä ja semmoisena mahdotonta. (Tekijän huom.)
[15] Kaikista elintavoista on metsästyselämä epäilemättä enimmän sivistyneiden järjestysmuotojen vastainen, koska perheet, joiden tällöin täytyy eristäytyä, vieraantuvat pian toisistaan ja niinmuodoin hajautuneina laajoihin metsiin, pian myös vihollistuvat keskenään, kun jokainen niistä tarvitsee paljon alaa ravinnon ja vaatetuksen hankkimiseen. — Nooan verikielto, I Moos. IX, 4-6 (jota juutalaiskristityt, silloin tällöin toistaen, myöhemmin käyttivät ehtona vasta pakanuudesta kääntyneille kristityillekin, vaikkakin toisessa mielessä, Apost. Teot XV, 20, XXI, 25) ei näytä alunperin olleen mikään muu kuin metsästyselämän kielto, koskapa metsästäjäelämässä usein pakosta joutuu syömään lihaa raakana, joten jälkimmäisen ohella samalla tulee edellinenkin kielletyksi. (Tekijän huom.)