Aune selitti nyt, ettei hän sen paremmin nousekkaan ylös. Ettei hän vielä ole askeltakaan kävellyt tämän maan pinnalla eikä koskaan tule kävelemäänkään, ellei joskus puujaloilla. Sillä poikki hänen jalkansa sahataan, niin, säälittä poikki ainakin toinen. Ja nyt Lauri tiesi hänen elämänsä kohtalon.
Lauri kävi ajatuksiinsa. Hän ajatteli että Aunen elämän kohtalo oli kova. Sellaista ei hän ollut aavistanutkaan, hän oli pitänyt Aunea niin ylen onnellisena. Nyt vasta huomasi hän kuinka sairaan näköinen hän oli ja kuinka kalpean ja kärsineen. Ja hänen kävi kovin sääliksi Auneraukkaa. Lauri käänsi päätään, oli katselevinaan taulua seinällä, mutta Aune huomasi, että kirkas kyynel vieri alas pitkin hänen poskipieltään ja piiloutui paidan kaulukseen.
Sentähden riensikin Aune heti selittämään, ettei hän kumminkaan ole tyytymätön kohtaloonsa, että hänen on hyvin hyvä olla ja että monella oli paljon, paljon vaikeampi.
Mutta Laurista tuntui, että hän nyt oli paljon tutumpi Aunen kanssa eikä hän enää muistanut piiloittaa rumia kenkiäänkään pöydän jalkain taakse.
Leena toi nyt sisään Aunen aamiaisen: voileipiä ja velliä sekä hedelmiä. Laurin täytyi tehdä seuraa.
Makealle maistuikin, hän kun kotona ei ollutkaan syönyt. Ja toisellaiset nää oli ruuatkin kuin ne kotoiset. Hän toivoi vaan, että pikku Anni nyt istuisi hänen sylissään ja hän saisi pistää parhaat palat Annin suuhun, niinkuin hän teki kotonakin. Omenoita hänen piti panna taskuunsakin tuliaisiksi kotiväelle, mutta pikku Anni saisi punaisimman ja kauniimman.
Aune rupesi sitte näyttelemään uusia kertomuskirjojaan. Hän oli päättänyt antaa Laurille yhden niistä, sen jossa puhuttiin köyhästä pojasta, joka lapsuudessaan sai kokea paljon kurjuutta, mutta josta kuitenkin kasvoi mainio mies ja isänmaansa ilo. Hän kysyi Laurilta millaisista kansista hän enemmän piti punaisistako vai sinisistä, mutta ei saanutkaan vastausta.
Kummastuneena katsoi Aune Lauriin, jonka pää oli hervahtanut tuolin selkänojaa vastaan ja silmäkannet olivat painuneet kiinni. Aune ei ollut uskoa silmiään, sillä toden totta — Lauri oli nukkunut.
Hän viittasi kädellään Leenaa viereisestä huoneesta.
— Siinä se nyt on kylämies! Ja heitä nauratti pahanpäiväisesti.