Aunea ihmetytti, sellaista hän ei olisi voinut aavistaa. Mutta Leenan mielestä se ei ollut mikään ihme ensinkään. Heidän oli ajatteleminen, että Lauri sinä aamuna jo oli kulkenut monta askelta. Toisten nukkuissa oli hän jo laukku kainalossa lentänyt talosta taloon, sillä eipä hänellä ole edes pyhärauhaa. Ja kun pääsi siihen istumaan pehmeään ja lämpöiseen, niin oli ihan luonnollista, että hän nukkui. Ja kukapa tiesi oliko hän saanut rauhassa nukkua yönsäkään.
Senaattorikin tuli tervehtääkseen pientä vierasta, josta hän niin paljon oli kuullut puhuttavan. Aune varoitti häntä sormellaan jo ovelle tulemaan hiljaa. Ja pian sai hänkin nähdä mitä täällä oli tapahtunut. Hän istuutui tuolille vastapäätä Lauria ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän.
Aune alkoi selittämään, että Lauri nyt oli muuttunut aivan kuin toiseksi pojaksi. Isä olisi vaan nähnyt kuinka surkean näköinen hän oli isänsä vanhassa takissa ja repaleisissa housuissa. Näyttipä siltä kuin heidän lämmitykselläänkin olisi ollut vaikutuksensa, sillä laiha poski oli alkanut hiukan pyöristyä. Ainakin oli hänen surullisiin kasvoihinsa tullut vähäisen ilon ilmettä.
Ja Aune nautti nyt vaan siitä, ettei Laurilla ollut laukkua. Jos isä olisi nähnyt kuinka raskasta laukkua hän kantoi! Aune ei ollut ennen nähnyt häntä ilman laukkua, senvuoksi hänestä ne kaksi kuuluivat yhteen. Aivan kuin laukun hihna, joka kulkee oikealta olalta viistoon rinnan yli vasempaan, olisi ollut kiinni kasvanut siihen. Tuntui kai kevyeltä, kun se oli poissa. Ainakin Aunesta tuntui huokeammalta, sillä olipa aivan kuin laukku olisi painanut hänen omaa olkapäätään.
Isä hymyili katsellessaan Lauria, sitä hyväntahtoista hymyilyään, jonka Aune niin hyvin tunsi. Ja hän sanoi, että on sentään onnellista voida noin nukahtaa pois tämän elämän huolista, unohtaa raskaat laukut ja muut taakat, suuret sekä pienet. Ja isä sanoi vielä, että näyttipä siltä, kun tällä pienellä vieraalla olisi hyvä omatunto, niin rauhallisesti hän nukkui. Isän mielestä siinä olisi ollut oikein hyvä aihe taidemaalarille, istuvillaan nukkuva lapsi vilpittömine kasvoineen. Sellaisen taulun nimeksi voisi panna: tunnon rauha tai viattomuuden uni tai jotain sellaista.
Isä kumartui katsomaan kulunutta puukenkää. Sinä pieni veitikka, portaissa kolistelija! — Tosiaankin ne näyttivät kömpelöiltä ja kylmiltä.
Isän täytyi nyt lähteä, mutta sitä ennen laski hän kiiltävän kultarahan pöydän kulmalle Laurin eteen, että saisi ostaa oikeat saappaat.
Ilmaisipa se katse kiitollisuutta, jonka Aune nyt loi isäänsä. Häntä itketti ja nauratti, ei tiennyt oikein kumpaako tekisi. Ja ylen onnellinen oli hän siitä, että isäkin piti niin paljon heidän pienestä vieraastaan.
Kukapa tiesi kuinka kauvan Lauri olisi nukkunut, sillä Aune ja Leena eivät suinkaan olisi hennoneet häntä herättää, mutta onneksi sattui se kertomuskirja, joka oli jäänyt hänen käteensä, putoamaan lattialle. Se kolahti hiukan ja Lauri aukaisi silmänsä. Eipä hän ollutkaan kirkossa. Hän oli ollut nojaavinaan jykevää patsasta vastaan. Se muuttui vähitellen yhä pehmeämmäksi, ja viimein oli hän istuvinaan oman äitinsä sylissä.
Lauri oli nähtävästi hämillään, kun hänelle näin nolosti oli käynyt.
Hän alkoi selittää, ettei ollut saanut juuri ensinkään nukkua yöllä.